Mitä tuhmat aikuiset saa joululahjaksi?

Joulu alkaa olla käsillä, joululahjat on paketoitu ja jouluruoatkin tehty. Tänä vuonna tein ensimmäistä kertaa itse porkkana- ja lanttulaatikkoa ja ai että kun tuli hyvää! Viime vuonna tein ensimmäistä kertaa kinkkua ja tämänvuotisesta tuli vielä parempaa. Tein myös piparit itse ja niistäkin tuli hyviä, riisipuurosta puhumattakaan. Kaikki maistuu paremmalta, kun on tehnyt itse.

Meillä on ollut tapana viettää joulua perheen kanssa, minä oman ja poikaystävä oman. Joskus raja perheiden välillä on vähän liiankin selkeä, mutta meillä on silti ollut tapana käydä aina joulupäivänä syömässä poikaystävän vanhempien luona. Hänen äitinsä on kokki, jolla on aina ollut tapana loihtia pöytä koreaksi - valitettavasti hyve, jota ei omilta vanhemmilta löydy.

Meillä elettiin jouluaatto pitkään pelkällä riisipuurolla ja riisipiirakoilla, tehokkaasti riitelyllä siivitettynä. Ennen kuin ryhdyin seurustelemaan siippani kanssa, ainoa toivo oikeasta jouluruoasta oli tapaninpäivänä, jolloin toivoimme veljen kanssa ajoittavamme jokavuotisen vierailun mummon luo niin, että pääsisimme syömään jouluruoan jämiä, sitä kun oli aina monipuolisesti ja riittävästi. Ei oikein toiminut, koska vanhemmat eivät halunneet mennä "norkoilemaan".

Monessa joulupöydässä kinkku on koko aterian tähti, mutta porukoilla sitä on tehty tasan kerran. Muuten meillä on ollut kaupan halvinta punaista kinkkua, jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua joulukinkuksi, koska se maistuu leikkeleeltä. Karjalanpaistia meillä on ollut aina (meille se kuuluu olennaisena jouluun), mutta sitäkin vasta joulupäivänä. Haisteltiin koko aattoilta uunissa kypsyvää karjalanpaistia kuola valuen, mutta ei päästy syömään.

Muutos tähän epämukavaan "perinteeseen" tuli muutama vuosi sitten, kun poikaystävä tuli meille jouluaattona omien isovanhempiensa luota tyytyväisesti ylensyöneenä ja iloisessa hiprakassa. Minä olin elänyt koko päivän pelkällä liian lyhyen aikaa keitetyllä riisipuurolla (sellaisella, jossa riisit ovat turhan irrallaan), joten kun poikaystävä kertoi mummonsa kysyneen, miksi en osallistunut jouluaterialle, pahoitin mieleni niin pahasti, että itkin katkerasti koko joulun, kaikki kolme päivää. Seuraavana vuonna päätin, että nyt en enää itke sitä kun muut mässäävät. Osallistuimme veljen kanssa jokavuotiseen valitettavaksi perinteeksi tulleeseen jouluriitaan vaatimalla, että jouluaattona on saatava ruokaa, joka ei koostu pelkästä riisistä. Ostin itse valmiiksi viipaloitua harmaasuolattua kinkkua ja pitkän valittamisen jälkeen isäkin sai aikaiseksi tehdä karjalanpaistin niin, että sitä päästiin jopa syömäänkin jouluaaton puolella. Äiti riiteli perunoiden tarpeettomuudesta, mutta lopulta niitäkin saatiin pöytään ja vielä oikein viiniä ruoan kyytipojaksi. Kaikki oli hyvin.

Kunnes tuli seuraava vuosi. Ja sitä seuraava.

Tänä vuonna riidellään taas samasta asiasta. Enää ei tarvitse kuunnella vanhempien raivoamista joulukoristeista ja niiden sijoittamisesta, mutta ruoasta riidellään vieläkin. Ruokaa ostetaan, mutta äidille se perunoiden keittäminen on edelleen ylivoimaista ja isä ei vieläkään tahtoisi syödä ruokaa jouluaattona, mutta suostuu siihen pitkin hampain ja jupisten. Kun siinä yrittää tolkuttaa järkeä itsepäisten vanhempien päähän, riita on valmis ja syyttävä sormi osoittaa minua, joka haluaisin vain noudattaa perinteistä joulua. Veli ratkaisi asian niin, että pesee kätensä koko asiasta, syö kotonaan itsetehtyä ruokaa ja käy vain pyörähtämässä vanhemmilla sen verran, että lahjat avataan. Toki tähän vaikuttaa sekin, että joulu osuu lauantaille, jolloin molemmilla on omat saunavuorot, joihin täytyy päästä. Se tarkoittaa sitä, että perhejoulusta on turha haaveilla siinä mittakaavassa kuin olisin toivonut. Olisin halunnut tehdä niin kuin poikaystävä ja viettää perheen kesken samanlaista joulua kuin lapsena, jolloin kaikki oli hyvin, kun ei tiennyt paremmasta.

Dress: Vivien of Holloway

Cardigan: Lindy Bop

Belt: Pinup Couture

Shoes: Thrifted

Socks: Happy Socks

Avaudun tästä asiasta täällä, koska minä rakastan joulua ja haluaisin viettää sitä perinteiden mukaan olemalla koko päivän perheen kanssa, käymällä haudoilla, syömällä hyvin ja nauttimalla joulusta yhdessä. Tiedättekö, juuri sillä tavalla kun kaikissa lehdissä, mainoksissa, elokuvissa, televisio-ohjelmissa, blogeissa ja normaaleissa perheissä vietetään?

En odota mitään täydellistä kuvaston jenkkijoulua notkuvine pöytineen, övereine joulukoristeineen ja Jingle Bellsin tahdissa vilkkuvine jouluvaloineen, mutta olisi kiva, jos olisi edes jonkinlainen joulutunnelma, oltaisiin kaikki yhdessä ja syötäisiin hyvin. Ihan niin kuin lapsena, jolloin joulut olivat mukavia, saatiin paljon lahjoja, oli kuusi ja naapurin setä joulupukkikin kävi kylässä. Kun kasvoimme isoiksi, pukki ei enää käynyt, oikean kuusen pitäminen kävi liian vaivalloiseksi ja meille tuli tekokuusi, joulukoristeet vähenivät ja vanhemmat laiskistuivat. Mamma paistaa edelleen pipareita ja muita keksejä ihan överipaljon, mutta joulutunnelma on laskenut maan tasalle, koska vanhempien mielenkiinto ei enää jaksa ylläpitää joulukulisseja - juuri niitä, jotka lapsuuden muistoista ovat niin kovin rakkaita ja joiden perään vielä aikuisenakin haikaillaan.

Siksi tänä vuonna toivonkin joulupukilta vielä yhtä asiaa: voisitko suoda meille kaikille joulurauhan, että edes yhden kerran jouluaatto sujuisi niin, ettei kukaan pahoita mieltään?

Päätetään tämä Leevi and the Leavingsin laulun sanoin.

Ja me toivotamme ikävää, synkkää, kylmää, pimeää ja oikein surullista joulua!

P.S. Tiedän, että on paljon pahempiakin asioita kuin jokavuotinen riita ruoasta, kun sitä ruokaa kuitenkin on, mutta ärsyttää niin älyttömästi se, miten vaikeaa on edes yhtenä päivänä vuodessa nähdä vaivaa sen eteen, että kaikilla olisi mukavaa. Veljeni ehdotti, että tähänkin ongelmaan saa ratkaisun, kun perustan oman perheen, mutta valitettavasti se ei ole vielä vaihtoehto, joten sormet ristiin, että pukki kuulee tämän viimeisen toiveen ja huominen menisi kauttaaltaan mukavissa merkeissä. Vaikka meillä aina sovitaan viimeistään joululahjoja avatessa, olisi hyvä jos saataisiin se turhanpäiväinen riitely kuriin. Loppujen lopuksi tuhmat lapset saa risuja, mutta entä tuhmat aikuiset? Piiskaa?

Learn to like things you thought you disliked

Viime aikoina olen huomannut, että monista sellaisista asioista, joille olen joskus sanonut "ei ikinä", on tullut sellaisia asioita, joista nykyään pidän. Otetaan esimerkiksi punainen väri. Teini-iässä värjäsin hiukset äidiltä salaa mustaksi ja aina punaisesta pitänyt äitini ehdotti, että enkö voisi ennemmin värjätä hiukset punaiseksi. Kuusitoistavuotias minä oli sitä mieltä, että ei ikinä, se väri sopii vain äidille (jolla ei muuten kestä punaiset sävyt hiuksissa, eikä oikeastaan sovi siis äidillekään), mutta vuotta myöhemmin minulla oli punaiset hiukset pitkälti sen takia, että fanitin Naruton Gaaraa sellaisella antaumuksella, että seinällä roikkui ainakin vuoden ajan omatekoinen kuudesta eri paperista kasattu jättimäinen piirros kyseisestä hahmosta.

Silloin vajaat kymmenen vuotta sitten minulla ei ollut mitään tietoakaan shokkiväreistä ja koska punaiset kestovärit ei tunnetusti kestä päässä kovin hyvin, niin ei se punainen väri lopulta sitten ollut niin hyvä, koska se haalistui aina sellaiseksi ketunpaskanruskeaksi. Vaikka olin jo vannonut, että blondi on toinen väri, johon en koske kirveelläkään, niin enkös minä punaiseen kyllästyttyäni lätkäissyt 18-vuotiaana päähäni värinpoiston niissä aikeissa, että värjäisin tukasta vaaleanruskean, mutta lopulta päädyin kulkemaan oljenkeltaisilla hiuksilla 20-vuotiaaksi saakka.

Blondin vaiheen jälkeen pohdiskelin taas ruskeaan ja omaan väriin palaamista, mutta ero ex-poikaystävästä sai minut värjäämään kuontaloni tummanruskeaksi, jonka kautta palasin takaisin mustaan, siihen ainoaan väriin, josta olen lähestulkoon aina pitänyt. Tai ainakin siitä saakka, kun kuulin että suosikki Spice Girlini Victoria käytti pelkkää mustaa. Totta kai sitten minunkin täytyi pitää siitä.

Mutta minä en siis tosiaan tykännyt punaisesta. Se oli väri, jota äiti on aina rakastanut ja eihän nyt teini-ikäiset tytöt voi tykätä samoista väreistä kuin vanhempansa (paitsi vaaleanpunaisesta). Punainen oli sitä paitsi liian vahva väri ujolle hissukalle, joka jäi aina kaikissa liikuntalajeissa viimeiseksi valinnaksi ja joka jäi aina pitkälti huomaamattomaksi kaikessa muussakin. Sen sijaan tykkäsin sinisestä, josta pidän vieläkin, mutta joka ei yksinään ole suuri suosikkini, lukuun ottamatta laivastonsinistä, josta en silloin kauan sitten ollut kuullutkaan. Sininen oli sopivan neutraali väri huomaamattomalle tytölle, jota ei edes kiinnostanut tulla huomatuksi. Olin täysin tyytyväinen omaan pieneen kaveriporukkaani ja nurkassa kyhjöttämiseen, ja itseasiassa menin (ja menen vieläkin) aina perimmäiseen nurkkaan istumaan.

Top: Dolores by Collectif

Skirt & Cardigan: Hell Bunny

Petticoat: Sams

Belt & Earrings: Vivien of Holloway

Shoes: City-Market

Kuten pisimpään blogia seuranneet ovat varmasti huomanneet, viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut pukeutua hyvin paljon punaiseen, josta on tullut luottoväri tilanteeseen kuin tilanteeseen. En ollut ajatellut sitä juurikaan ennen kuin parissa viime postauksessa, kun sain paljon kehuja siitä miten hyvin punainen pukee minua. Olette oikeassa, punainen sopii yllättävän hyvin kalvakalle hipiälleni varsinkin nyt, kun hiustenväri ei riitele punaisen kanssa niin kuin pinkin tukan kanssa. (Siitäkin olette oikeassa, että blogissa on ollut enemmän punaisia vaatteita kuin laki sallii, mutta kerta kiellon päälle!)

Silti aristelin punaista aika kauan, useita vuosia. Ensimmäistä kertaa käytin punaista huulipunaa rakkaan Paawon ylioppilasjuhlissa vuosia sitten, kun fiftarityyli oli jotain mistä en ollut kuullutkaan, mutta vähän niinkuin vahingossa pukeudun vähän sen tyyliseen asuun. Tämäkin järkyttävän rohkea repäisy vain siksi, että ihailin Paawoa, joka oli ommellut itselleen ihanan punaisen fiftarimekon, jonka kanssa huulipuna oli niin täydellinen, että pitihän minunkin uskaltaa punata huuleni. Silloin minulla oli iiiiihanat tummanruskeat hiukset viininpunaisilla raidoilla, joihin punainen huulipuna sopi kuin nenä päähän.

Six years and 6 kg ago.

Tämä Hell Bunnyn Axel-mekko on myynnissä, jos joku haluaa ostaa. Ei ole käytetty kuin kerran, mutta säilytetty vähän turhan monta vuotta ottaen huomioon, että tämä kuva on otettu vuonna 2010. Silloin minulle kelpasi punainen, mutta vain mustan kanssa pienissä määrissä. Tartankuvio oli jo silloin ja varsinkin silloin kova juttu.

Palatakseni nykyaikaan näitä kokopunaisia vaatteita alkoi kertyä tosiaan fiftarityylin myötä, vaikka aluksi pitäydyinkin vain siinä mikä on syvintä itseäni, eli huomaamattomissa väreissä. Ostin navynsinisen Vivien of Hollowayn mekon, joka oli niin upea, että se piti saada myös ylläri kyllä punaisena (ja aika monena muunakin värinä). Sitten sitä punaista alkoi kertyä kaappiin myös housujen, toppien, hameiden ja takkien muodossa asusteista ja huulipunista nyt puhumattakaan. Nyt väristä on tullut wardrobe stable - se mikä toimii lähestulkoon kaiken muun kanssa.

Minulla oli punaiset hiukset, joita rakastin erityisen paljon, mutta joiden ylläpito oli erityisesti epätasaisen kampaajan pilaaman pohjan jälkeen niin suolesta, että töräytin tukasta vähän niin kuin vahingossa violetin kautta pinkin. Lopulta näin senkin ylläpidon niin vaivalloiseksi, että vaihdoin takaisin blondiin, josta olin ajatellut edellisen kerran jälkeen, että ei ole minun juttuni. No, tässä sitä ollaan, blondilla tukalla vakituisesti punaisiin vaatteisiin pukeutuvana naisena, joka pääsi kuin pääsikin yli huulipunakammostaan niinkin hyvin, että minusta on ihan ok käyttää kirkkaanpunaista huulipunaa arkena kaupungilla silloinkin, kun en ole ottamassa kuvia. Aluksi käytin huulipunaa vain valokuvissa (koska se levisi aina kuitenkin), mutta kun löysin hyvän huulipunan, joka kestää paikallaan, ei enää tarvinnut aristella sen kanssa.

Pukeutumisen ja hiusten osalta mukavuusalueelta pois siirtyminen on ollut pitkälti "oho, hups"-taktiikalla ja vahingossa, mutta harrastan tätä myös muilla elämän osa-alueilla ja ihan tarkoituksellisesti. Otetaan puheeksi toinen suosikkiaiheeni, eli ruoka.

Puhun valehtelematta lähes pelkästään vaatteista, ruoasta, koirista ja Simsistä, mutta entiset työkaverit varmaan muistavat minut sinä naisena, joka puhui aina ruoasta, kyseli mitä ruokaa muilla on tarjolla ja pohdiskeli ääneen, mitähän ruokaa sitä itse tekisi kotona. Minähän siis teen ruokaa lähestulkoon päivittäin, koska asun sellaisen ahmatin kanssa, joka pitää huolta, että jämäruokaa ei yleensä jää seuraavalle päivälle.

Ruoanlaittajana olen suhteellisen ennakkoluuloton siinä mielessä, että viime aikoina olen ottanut tavakseni syödä sellaisia ruokia ja ainesosia, joita en ole ennen syönyt, kuten avokadoa. Ennen sitä tulivat munakoiso ja kesäkurpitsa, jotka eivät ole mitään maailman parhaimman makuisia rehuja, mutta joita kuitenkin käytän ruoanlaitossa säännöllisesti ihan vain vaihtelun vuoksi, koska kasviksia tulee syötyä liian vähän muuten. Sienetkään eivät kuulu herkkuruokiini kanttarelleja lukuun ottamatta, mutta niitäkin meillä syödään suhteellisen usein. Makkaraa inhosin pitkään, mutta nykyään meillä mies on se, joka sanoo, että älä osta taas makkaraa.

Tuoreimpana ajattelin testata fenkolia, joten aloitin Lidlissä myytävästä fenkolimakkarasta (koska raakamakkara), mutta sen jälkeen tuli todettua, että ei. Enpä taida ostaa fenkolia, jos se maistuu anikselle. En myöskään tykkää rucolasta ja se onkin likipitäen ainoa ainesosa, jota en halua ruokaani, koska se peittää kaikki muut maut alleen. Marinoidussa salaatissa syön rucolaa, mutta esimerkiksi pizzan haluan maistuvan pizzalle.

Kaikesta ei voi tykätä, mutta ennakkoluulojen takia on turha rajoittaa makuelämyksiä. Lapsillekin sanotaan, että kaikkea pitää maistaa ennen kuin tuomitsee ja kehottaisin aikuisia samaan. Miten ihmiset ihan oikeasti kuvittelevat lasten oppivan syömään monipuolisesti, jos vanhemmat ovat kohtuuttoman ronkeleita?

Otetaan esimerkiksi tee. Nykyään pidän teestä ja juon sitä paljon kotona ja kylässä, mutta opin itseasiassa pitämään siitä vasta 17-vuotiaana afgaaniystäväni kautta, joka juotti minulle teetä ihan jatkuvalla syötöllä. Nyrpistelin nenääni ajatukselle, koska joka paikassa oli tarjottu ennen vain sitä hirveää Liptonin keltaisessa paketissa olevaa mustaa teetä, josta en btw tykkää vieläkään. Lisäksi ihminen, joka ei juonut teetä mielellään, ei tiennyt, että huonostakin teestä saa vähän siedettävämpää, kun sitä ei liota minuuttikaupalla ja puristele pussista viimeisiäkin kitkeriä tippoja veteen.

No, maailmassa on kuin onkin muutakin teetä kuin sitä kaikkien teetraumojen äitiä Liptonia, kuten on myös hyvää kahvia ihmiselle, joka ei pidä kahvista. Minä en pidä perus Kulta Katriinasta, Juhla Mokasta ja muusta taviskurasta, mutta olen cafe latten suurkuluttaja ja juon toisinaan kotona myös poikaystävän gourmetkahveja, joiden paahtoasteikko pysyttelee siellä tumman ja erittäin tumman välissä. Olen puhunut niistä sen verran, että sain poikaystävän siskolta joululahjaksi maidonvaahdottimen, jotta voin tehdä itselleni kermapersekahveja ihan kotioloissa.

Lisäksi olen aina karsastanut olutta, koska perusoluet ovat yksinkertaisesti mautonta kuravettä. Toisin on asianlaita erikoisoluiden kanssa, sillä pidän kirsikka- ja vadelmaoluista, joista monet eivät varmasti ole kuulleetkaan, koska useimmille oluista tulee mieleen tasan sanat Olvi, Lapin Kulta, Karhu ja Karjala. Oluita on kuitenkin myös hyviä, kuten Hoegaardenin vehnäolut, jota on mukava juoda kesäkuumalla jäisestä lasista sitruunan kera, ja viimeisimpänä tuttavuutena myös suhteellisen hyvä paikallisen Mustanvirran Panimon St Olaf, joka on ilmeisesti sen verran suosittu, että vielä viime viikon keskiviikkona sitä oli useita kymmeniä pulloja Prismassa ja torstaina ei yhtään.

Identiteettini ei ole vieläkään "oluen juojan" eikä kahvittelijan, vaikka juon toisinaan molempia, mutta koska olen näissä asioissa niin ronkeli, on helpompaa juoda drinkkejä ja teetä kuin ryhtyä vaivaamaan ihmisten päätä nirsoilulla. Pointti oli se, että ei kannata tuomita koko joukkoa ruoka-aineita (tai mitään muutakaan) yhden tai kahdenkaan huonon kokemuksen perusteella, koska kaikki oluet ei maistu samalle, eikä maistu oliivitkaan.

Yksi helppo keino opetella syömään sellaisia ruokia, jotka ovat olleet ennen arveluttavia, on syödä niitä sellaisessa ruoassa, josta tykkää. Opin syömään oliiveja, koska pidän valkosipulista ja isällä oli valkosipulitäytteisiä oliiveja ja sattumoisin poikaystävän suosikkiruokaan kreikkalaisiin perunoihin tulee kalamataoliiveja. Nykyään pidän myös chilioliiveista ja muista marinoiduista oliiveista.

Olkootkin kilometripostaus, niin viimeiseksi puhutaan vielä vähän vaatteista ja erityisesti mekkojen ja hameiden helman mitasta. Uskokaa tai älkää, minä en ikinä pitänyt juuri tästä hameen mitasta. Tästä, joka ei ole lyhyt eikä pitkä vaan juuri sellainen tätimäinen välimaaston mitta, joka ei näytä eikä peitä jalkoja. Monta vuotta käytin hameita, jotka olivat joko hädin tuskin takaliston peittäviä roiskeläppiä tai sitten niin pitkiä, että nilkatkin jäävät piloon. Pituuden piti olla joko tai ja kultaista keskitietä ei ollut - ei ennen kuin ensimmäisen oikean fiftarimekkoni, Collectifin Regina Dollin. Senkin ostin vain koska malli oli niin kaunis ja koska mekko oli musta.

Sitten kävi niin, että ostin ensimmäisen tyllihameeni, jonka kanssa Regina Doll näytti kertakaikkisen upealta, eikä yhtään tätimäiseltä. Paawo tuli Savonlinnaan ja osti myös ensimmäisen oman fiftarimekkonsa, Hell Bunnyn Mariamin, jonka jälkeen minä hurahdin ja ostin Vanityn. Paawo kävi ostamassa punaisen Mötleyn, eikä mennyt pitkään kun minä ostin saman mustana.

Paawo sanoi joskus aiemmin, että hän ihaili minua ja tyyliäni kun olimme molemmat teini-ikäisiä, mutta siinä muutama vuosi sitten kesällä suurin piirtein näihin aikoihin kävi niin, että kelkka kääntyi ja Paawosta tuli ensimmäinen inspiraationi pukeutumiseen. Jos hän ei olisi hurahtanut fiftarimekkoihin ja osoittanut, että midimitta on juuri se täydellisin helman mitta, minä varmaankin pukeutuisin vieläkin roiskeläppiin ja maksimekkoihin, mutta sen sijaan vaatekaappini on niin täynnä fiftarimekkoja, että hengaritkin katkeaa niiden painosta.

Nykyään pyörähtelen ihan täysin luontevasti punaisessa midimittaisessa mekossani, punaisessa huulipunassa ihmisten ilmoilla sen sijaan, että hakeutuisin aina sellaiseen paikkaan, jossa ei ole ihmisiä. Ajattelin aina, että ihmiset tuijottavat ja katsovat, että mitähän helvettiä, mutta olen saanut niin paljon hyviä kommentteja pukeutumisestani kasvokkain, että olen ryhtynyt ajattelemaan sitä niin, että ilahdutan paitsi itseäni myös muita pukeutumalla juuri niin värikkäästi kuin haluan ja tanssahtelemalla tylleissäni keskellä kaupunkia. Tuijottakoot, I'm perfectly happy the way I am.

Syön ruokaa, josta tykkään ja ruokaa, josta en niin kovasti välitä. Syön jopa rucolaa, jos se on salakavalasti piilotettu salaatin sekaan, mutta muussa tapauksessa raavin sen sivuun. Juon olutta, jos se ei ole kuraa, nautin kahvista niin kauan kuin siinä on runsaasti maitoa tai kermaa, ja juon teetä niin kauan kuin ei tarvitse juoda Liptonin keltaista - ja sitäkin voi juoda, jos on tarpeeksi hunajaa.


In (a nutshell, sort of) English:

How to make this short... Well, I've been wondering how many things I like nowadays that I used to dislike. For example, let's talk about the color red. I didn't like it at all, because it reminded me of my mother who has always loved red and dyes her hair red every once in a while. She once suggested I should dye my hair red instead of the black I always loved, but the 16-year old me told her that I'd never do that. One year later I had red hair (with black fringe).

Then there was the blonde hair, which I never liked, because blondes are considered stupid and I have the identity of an intelligent brunette (my natural hair color). Well, after my first red hair phase I bleached my hair and went on over a year with a blonde hair, before I went back to dark hair after breaking up with my ex-boyfriend. That was also around the first time I actually began to like red, just a little bit.

My cousin graduated from high school six years ago and she wore red lipstick so fabulously I had to copycat her and go for the same look, which was actually surprisingly close to the style I have now. That was the first time I wore red lipstick, and it took three years for me to wear it again.

Previously I had been a sort of an inspiration to my cousin (back in our teenage years), but three years ago things turned around and Paawo became my style inspiration. I had just bought my first ever 50's style dress, black Regina Doll by Collectif, when she said she loves this style, so I took her to our local store that sells Hell Bunny dresses. She ended up buying two, Mariam and Mötley. I bought my Vanity dress that time and a couple weeks later copied Paawo and bought a black Mötley.

Now I have so many 50's style dresses I have trouble finding space for all of them. On top of that, I have a lot of red in my wardrobe, which is funny for someone who never used to like red. I also wear red lipstick even outside of blog photos. If it weren't for this blog and my cousin's influence, I'd probably still be afraid of wearing lipstick and dress up mostly in black - and either in very short or very long skirts. I never really liked midi skirts, because I felt like a skirt needed to be either short or long, not both, but Paawo turned around my thinking and proved that right below the knee is the best length, especially with petticoats. 

I've also expanded this thinking, or whatever you could call this, to other areas of my life. I eat and drink stuff that I used to dislike, like olives and eggplants and coffee (only the best kind!) and even beer. I'm still very picky about what coffee and beer I drink, but I've found that cherry beer is good every time and that a cold wheat beer is great on a hot summer day. Cafe latte is always good, and even regular coffee is manageable if you make it from dark roasted, high quality beans and drink it with a lot of milk or preferably cream.

Generally I think people should try out things they don't know or didn't use to like as kids, because most kids are picky, but adults shouldn't be. I didn't like sausages, olives or tea when I was a kid, but I eat and drink all of those now, maybe even a bit too regularly. The thing is, I learned to like them. 

I didn't like olives, but I like garlic, so I tried olives filled with garlic. Delicious. I didn't like tea, because the only tea I knew was that horrible black Lipton tea in a yellow box and I didn't know how to prepare it properly so it always ended up tasting bitter. My grandma drank some flavored tea which was actually decent and in my afghan friend's house I was always forced to drink tea, so thanks to them I learned there are good tea blends out there, some of which aren't even real tea, but equally good (some herbal teas are even better). 

I also learned that if the tea is shit regardless, don't soak the tea bag for several minutes and expect it to taste anything else but bitter, and if you must do that anyway, honey always helps.

Hektinen viikonloppu ja asiaa univaikeuksista

Viikonloppuna olikin tekemistä sen verran, että eiköhän kerrata ne asiat ensin. Perjantaina shoppailtiin ensin veljen kanssa äidille syntymäpäivälahjaa ja sitten vietettiin aikaa Paawon kanssa. Lauantaina oli äidin pippalot, joihin menikin koko päivä. Kiharsin tukkaa puolitoista tuntia ja lopputulos muistutti harakanpesää. Pistää miettimään miksi edes vaivaudun.

Juhlien jälkeen ei pitänyt mennä jatkoille, mutta poikaystävä söi ensimmäisenä sanansa ja jatkoillehan sitä mentiin, vaikka pikkuveli jättäytyi morsiamineen matkasta. The Rocksissa oli muuta väkeä ja jorasin Paawon kanssa henkeni edestä kaikkea mitä vain päähän keksittiinkin ja pelasin jopa biljardia ensimmäistä kertaa. Sain vielä pallot pussiinkin, yay :D

Dress: Hell Bunny Meriam
Cardigan: Hell Bunny Paloma
Petticoat: Hell Bunny
Belt: Vivien of Holloway
Pantyhose: Lindex

Sunnuntaina meidän piti ottaa yhdessä kuvia Meriam-mekoissa, mutta vettä ja räntää satoi, joten pysyttiin sisätiloissa siihen saakka että vietiin porukoiden koira lenkille. Ja sitten tietenkin taivas repesi yllä ja ainoat tavalliset kävelykenkäni kastuivat. Olivat vielä tänä aamuna märät, kun lähdin töihin. Nyyh. Vähän kiukutti mennä kuluneissa bootseissa töihin ensimmäistä kertaa, mutta onneksi ei ole kuulemma niin just mitä jalasta löytyy.

Ensimmäinen työpäivä meni hyvin, mutta tuli vähän sellainen fiilis, että joudun viettämään paljon aikaa puhelimessa. Työkaverit on kyllä tosi mukavia ja toivon mukaan jaksavat vastailla kysymyksiin (ja puhelimeen), että ehdin oppia mitä vastata siihen puhelimeen. T. puhelinfobialle kyytiä
Hirveän paljon on opittavaa lähinnä tuohon hommaan, mutta eipähän tule tylsää. Tuntuu muuten aika pitkältä olla kahdeksan tuntia töissä, kun on puolitoista vuotta istunut kotona vain haaveilemassa töistä. Uni ainakin maistuu ja huomasin, että minäkin pääsen ylös seitsemältä kunhan vain pääsen ensin nukkumaan kymmeneltä. Tähän nyt voi joku sanoa (ja minulle onkin sanottu), ettei työssä käyvät ihmiset voi nukkua pitkiä yöunia, mutta kun toiset ihmiset yksinkertaisesti tarvitsevat enemmän unta. Minun pitää varata yhdeksän tuntia aikaa nukkumiseen, koska en nukahda heti ja joskus heräilen öisin mm. vessaan tai tökkimään kuorsaavaa poikaystävää.

On kurja homma, että unihäiriöisiä väheksytään, halveksutaan ja ennen kaikkea yritetään pakottaa samoihin raameihin kuin joissa vähäunisemmat ihmiset pärjää. Eivät kaikki pärjää 6-7h yöunilla ja toisilla taas on normaalia pidempi unirytmi, eli pysyvät valveilla "normaalia" ihmistä pidempään, mutta tarvitsevat saman verran unta. Minulle onneksi riittää kohtuupitkät yöunet, mutta sääliksi käy niitä, jotka joutuvat taistelemaan omaa unirytmiään ja kehoaan vastaan päivittäin ulkopuolisten tahojen takia.
Onko ihme, jos on masennusta ym. mielisairautta, jos joutuu kamppailemaan itseään vastaan?

Hirveän harva tuntuu ymmärtävän mitä liian vähäinen uni tekee. Ei kahdeksan tunnin varaaminen riitä, jos ei heti nukahda, varsinkin jos keho vaatii unta enemmän kuin kahdeksan tuntia toimiakseen kunnolla. Ei voi olettaa, että jokainen ihminen nukahtaa samantien, pärjää vähällä unella ja nukkuu vaikka ulosteläjässä kärpästen keskellä. Toiset tarvitsee rauhallisen ympäristön, jossa ei ole kohtuuttomasti ärsykkeitä. Luonnollinen pimeys ja hiljaisuus ei ole liikaa pyydetty keneltäkään.

Mitä tulee voimakkaaseen kuorsaamiseen, se on suurempi haitta kuin huonosti nukkuminen, mutta silti univaikeuksista kärsiville annetaan ennemmin unilääkettä kuin ryhdytään auttamaan kuorsaajia. Miksi? Eikö ne uniapneat ja muut kuorsausta aiheuttavat sairaudet voisi hoitaa sen sijaan, että puolisot joutuu pistelemään (väärin annosteltuna) tappavia lääkkeitä napaan, kun ukko kuorsaa niin, että talo tutisee? Tai entä jos kuorsaaja onkin itse se, joka ei saa nukuttua, kun hengitys katkeaa yöllä?
Vai onko se sitten hyvä, että katsotaan kumpi(/kumpaan) kuolee ensin?

Kaipa univaikeudet on rinnastettavissa allergioihin; kaikkea ärsytystä aiheuttavaa pitää vain välttää, että elämä olisi siedettävää. Kukaan pakota pähkinäallergista syömään pähkinöitä, mutta miksi univaikeuksista kärsivä lynkataan?

Ylistyshaaste - I'm fabulous!

Vastaan Poonamuksen ylistyshaasteeseen. Pohjustukseksi kerron vähän oman vartalonkuvani näkemisestä. Minulla ei ole koskaan ollut erityisen huono itsetunto, vaikka siihen olisi varmaankin ollut syytä - olin lukioon asti jokseenkin alipainoinen ja ystäväni ja luokkalaiseni ottivat tavaksi huomautella, että olen niin laiha, etteivät kuukautiset ala, en saa lapsia ja muuta kivaa. Äiti onneksi opetti että tällaiset kommentit ovat kateellisten panettelua ja nyt kun miettii laihuutta ihannoivaa yhteiskuntaa, mamma saattoi olla oikeassakin.

Maawo 15 vee, terve!

Edellisessä postauksessa oli kuva minusta 15-vuotiaana. Olin 168cm pitkä ja painoin 47kg. Saatoin olla melko luiseva, mutta minulla ei ollut eikä ole syömishäiriötä vaan pysyin luonnostaan hoikkana. Söin pieniä annoksia ja pyöräilin/kävelin joka päivä kouluun 3km yhteen suuntaan, lukiossa 6km.
Minäkuvani muodostui aika pitkälti siitä, että olin pitkä ja hoikka/laiha. Joskus saatoin mainita Jippiin chathuoneissa juttukavereilleni, että minulla on pitkät ruskeat hiukset.

Tukka vaihtui mustaksi pari kuukautta 16v synttäreiden jälkeen ja pysyi mustana valtaosan ajasta 17-vuotiaaksi asti. Paras ystäväni oli afgaani niin piti yrittää sopia joukkoon mustan tukan kanssa.

Tähän aikaan housutkin vielä mahtuivat jalkaan, nykyään en tykkää farkuista, enkä oikeastaan misään housuista.

Mökki-Maawo vs. juhlamaawo. Pää vaihtui punaiseksi, koska Gaara-fanitus oli tyylikkäästi valloillaan Naruton ansiosta.

Lukiossa lihoin luonnostaan kasvamisen mukana muutaman kilon ja lukulomalla painoni repsahti kuudenkymmenen paremmalle puolelle. Nähdessäni ensimmäistä kertaa elämässäni oman vatsakumpuni, saatoin hiukan säikähtää, mutta nykyään se on kuin rakas ystävä. :D

Aivopieru iski 2008 ylppäreillä ja halusin vaaleanruskeat hiukset. Samana syksynä vetäisin blondiksi ja blondi pää oli koko vuoden 2009.Vuodelta 2008 oli tasan yksi kuva minusta ja hienosti tukka kiinni, mutta se oli polkkapituinen.

Olen sitä mieltä, että parisuhde lihottaa. Painoni lähti nousemaan seurustelun aloittamisen jälkeen, mutta varsinaiseen nousukiitoon se lähti vasta yhteenmuuton jälkeen, koska kebabbilaan on matkaa parisataa metriä ja lähes tulkoon alakerrassa on Siwa, josta on niin helppo hakea karkkia. (Älkää muuttako lähelle kauppoja, ne ovat petollisia!)

Kipeän eron jälkeen vetäisin pään takaisin tummaksi ja nykyinen ukkeli tykkää tummasta, joten siinä ollaan pääosin pysytty. Kuvissa näkyvä mekko on myynnissä, vink vink. Ei ole käytetty kertaakaan noiden kuvien jälkeen.

Monet ihmiset haluavat pysyä laihoina tai olla hoikkia, mutta kun minä sain vähän kiloja niin sain myös niitä aina haluamani naisellisia muotoja. Viis pienestä pömppiksestä, olin iloinen, koska sain viimein tissit!
Toisin sanoen olin siis tyytyväinen omaan painooni, mutta monesti se vertaisarvostelu on sitten se, joka saa epäröimään, mm. mieheni ei oikein pitänyt vatsamakkaroistani ja äidillä oli tapana huomautella painon nousustani negatiiviseen sävyyn puolivahingossa.

En ole ollut missään vaiheessa ylipainoinen, mutta kun osa vaatteistani alkoi tehdä tiukkaa ja jäädä pieneksi, oli se minulle viimeinen sysäys päätökseen muutaman kilon karistamisesta. En nähnyt peilikuvaani rumana vaan yksinkertaisesti vaan omana itsenäni, mutta kun vaaka näytti enemmän kuin mihin olin tottunut ja vaatteet jäivät pieneksi, oli pakko ajatella, etten ehkä näe peilikuvaa ihan oikealla tavalla. Ehkä poikaystävällä olikin jotain totuusperää siinä huomautuksessa, että vatsani on paisunut vähän liikaa viimeisen vuoden aikana.

Vuodelta 2012 oli vain pari kuvaa. Tammikuussa 2013 aloitin pitämään tätä blogia.

Tavoitteena oli laihtua neljästä viiteen kiloa. Aloitin karsimalla kaloreita ja ekalla viikolla lähti -1,5kg. Toisella viikolla kilo, kahdella seuraavilla puoli kiloa kummallakin. Sen jälkeen ei lähtenytkään yhtään mitään pariin viikkoon, mutta ajan kanssa puntari näytti, että kuusi kiloa oli kadonnut. Nyt painan saman verran kuin neljä vuotta sitten ennen seurustelun aloittamista. Vyötäröltä lähti 6cm, perseestä melkein kahdeksan ja rinnastakin taisi karista muutama sentti, mutta onneksi tissit eivät lähteneet. Jos olisivat, lihottaisin sen verran, että saisin ne takaisin :D
Ennen kaikkea mahdun taas vaatteisiini, eli goal accomplished!

Koska tämän on tarkoitus olla vastaus oman vartalon ylistyshaasteeseen, sanottakoon että minun oli ihan hyvä olla vähän painavampanakin. En ollut mielestäni ruma, vaikka mamman pullamaha ja geenit (minullakin on notkoselkä) mielessä kummittelivatkin, enkä kärsinyt vartalokomplekseista vaan pukeuduin myötäileviin vaatteisiin siinä missä ennenkin. Pidin siitä että ensimmäistä kertaa elämässäni saatoin kuvailla rintojani pyöreiksi sen sijaan, että olisin vain sanonut niitä pieniksi.
Äitini sen sijaan jaksoi huomautella naisellisten muotojen mukana tuomista paksuista reisistä ja isosta takapuolesta. Kun olin laihtunut kaksi kiloa, hän kommentoi omaan tapaansa ajattelemattomasti, että olenko muka laihtunut, että laihdutanko muka oikeasti. Saatoin ehkä päästää eeppiset raget ilmoille tässä vaiheessa.

Kevyempänä pidän vartalostani enemmän kuin ennen, koska mahdun paremmin paitsi vaatteisiini myös omaan minäkuvaani ja äidin/kaikkien muiden minut pitkään tunteneiden mielikuvaan vartalostani. Minulla on vielä tissit, jotka ovat yhä pyöreät ja mielestäni vartaloni parhaita puolia, mutta vatsani ei enää näytä ruoankaan jälkeen siltä kuin olisin kuudennella kuulla raskaana, vaikka siinä vielä pientä pyöreyttä onkin. Mutta arvatkaa mitä?
Minä tykkään että siinä on vähän pyöreyttä! Naiset saavat olla rehellisesti pehmeitä. Rasvaprosentittomat kuivan kesän oravat eivät ole mielestäni erityisen kauniita, mutta kukin tallaa tavallaan. Tiedän, että jos laihtuisin enemmän, lähtisivät rintani siinä mukana, eikä ajatus alusvaatekerran uusimisesta houkuta. Haluan olla muodokas omassa koossani ja ihailen kurvikkaita kauniisti itsensä kantavia naisia.

Loppuun se ylistys:
Pidän paitsi rinnoistani myös naisellisista reisistäni ja lanteistani. Olen rehellisesti päärynä.
Pidän suhteessa melko kapeasta uumastani ja siitä että mahdun nyt kunnolla Vivienin mekkoihin ja Collectifin vaatteisiin, enkä putoa enää kokojen väliin.
Pidän siitä, että mieheni pitää minusta. En pidä siitä, että hän hipelöi vatsaani kun kirjoitan tätä ja kommentoi "voithan sie tästä pudottaa vähän rasvaa." Totta kyllä sekin, mutta kun en viitsi liikkua ihan jatkuvasti. Eikö riitä, että syön terveellisesti 80% ajasta ja liikun muutaman kerran viikossa enemmän kuin jääkaapille? T. söin tänään Hesessä ja syön parasta aikaa kesäkurpitsakakkua. Ja syön muuten huomennakin ja ylihuomenna jos yli jää.
Pidän siitä, ettei äiti ainakaan enää huomauttele painostani, eikä kehtaa huomautella koska käy itse kebabbilassa vähintään kerran viikossa ja se alkaa varmasti ajan kanssa näkyä. T. Been there, done that.
Pidän siitä, ettei minun tarvitse käyttää enää kuristusalkkareita makkarankuorimekkojen alla ellen erikseen halua. Pidän siitä, että olen löytänyt itselleni sen kultaisen keskitien, jossa ei ole mitään valittamista sen enempää itselläni kuin kellään muullakaan.
I am fabulous! Olkaa te kaikki muutkin, tehkää ylistyspostaus itsestänne tai kommentoikaa blogiin. Mitkä ovat parhaita puolianne? Nimenomaan ulkonäöllisesti, nyt ollaan rehellisesti pinnallisia!

Pohjalta on tie vain ylöspäin

Minulla ei sitten ole ollut hyvä viikko, ei yhtään. Minua on syytetty ylenpalttisen negatiiviseksi yleisen puhetyylini johdosta, joten jokaista negatiivista asiaa kohtaan aion nyt listata tähän vastineeksi positiivisia viikon aikana tapahtuneita asioita.

1. Perjantaina päätin viimein asentaa SSD:n koneeseen ja koska en halunnut asentaa Simsejä SSD:lle tilanpuutteen vuoksi, kävin ostamassa myös normaalin kovalevyn. Kone ei kuitenkaan ollut yhteistyökykeinen ja feikki-NumPadin lisäksi koneessani on feikkipaikka toiselle kovalevylle - oikein kovoa suojaava kotelokin löytyy, mutta ei toista SATA-liitäntää. Eli täysi hukkareissu siis.
+ Perjantaina konetta asennellessani pikkuveljeni nouti minulle postista Olivia Rougen tilauksen. Kaikki mahtuu päälle ja hameet ovat aivan ihania.

2. Olivia Rougelta tilattu paita on omituisen mallinen ja lörppö ja silti vähän liian lyhyt, vaikka sitä jo pidennettiin.
+ Mutta ne hameet ovat yhä aivan ihania ja paitaakin voi ihan hyvin käyttää hameiden kanssa, joten ei ollut hukkaostos. Hameet ovat jo nyt olleet kovassa käytössä, mutta kuvia joudutte vielä odottelemaan kuvaajan ja valoisan ajan puutteen johdosta.

3. Sunnuntaina piti tehdä työjuttuja, jotka aiheuttivat erimielisyyksiä tiimin kanssa. Stressatessani en nukkunut yöllä hyvin.
+ Tähän minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa muuta kuin se, että tein hyvän tekstin, vaikkei työtä arvostettu.

4. Paskojen yöunien jälkeen maanantaina sitten setvittiin tuota työjuttua, joka toimi vain aasinsiltana kamalaan paskamyrskyyn. Minulla ei ollut aavistustakaan, että selän takana puhuttiin niin paljon paskaa, koska en ollut huomannut mitään merkkejä, että asiat olisivat menneet huonosti töissä, mutta kun kolme ihmistä hyökkää niskaan niin on siinä oikein mukava sitten olla. Omassa elämässäkin on ollut niin paljon sulattelemista, että kaiken sen paskan jälkeen lampsin työkkäriin ja sanoin haluavani lopettaa. Anteeksi en anna, enkä unohda. Ja vaikka antaisinkin anteeksi, ei menneeseen ole paluuta. En voi olla oma itseni ilman, että joku tarkoituksella käsittää väärin jokaisen sanani ja minä en tunnetusti nuole kenenkään persettä - olen liiankin rehellinen. Miten kukaan voi odottaa, että käyttäytyy positiivisemmin sen jälkeen, kun pelkkä ajatuskin töihin menosta saa itkun partaalle?
+ Työkkärin täti oli ymmärtäväinen ja totesi itsekin, että kyseinen valmennus aiheuttaa hänellekin harmaita hiuksia. Positiivista tässä on se, ettei se aiheuta enää minulle harmaita hiuksia varsinkin kun vasta istuin parturissa yhteensä viisi tuntia - olisi surkeaa, jos liilasta tulisikin harmaa. :D Surkeaa on myös se, että kaikilla on paha mieli, mutta jälleen positiivista on se, että mieluummin paha mieli muutaman päivän kuin muutaman viikon ajan. Pohjalta on suunta vain ylöspäin. Paskaa housuun ja uuteen nousuun!

5. Kävin parturissa ensin maanantaina pahan päivän jälkeen. Tukka ei mennyt ihan nappiin, koska sain päähäni, että punaisen sijaan värjätäänkin latvat liilaksi ja oranssista liilaksi ei onnistu ihan kertaheitolla. Lopputulos oli hyvin tumma ja ei niin lähellä violettia.
+ Sain samaan hintaan korjausvärjäyksen tiistaille. Lopputulos ei edelleenkään ole puhdas violetti, mutta purppurainen liila, joten tarpeeksi lähellä. Tärkeintä, että näyttää nätiltä ja ehdottomasti nätiltä näyttää omasta mielestäni. Kuvat puuttuu, koska eräs unohti ottaa talteen Photoshopin asennustiedoston...

6. Eilen kun tulin kotiin ja läppäsin keittiöt valot päälle, lamppu teki tenät ja hajosi. Tein sitten ruokaa pelkän liesituulettimen valossa.
+ Eipähän ukko marmata, että unohdin keittiöön valot :D

7. Unohdin ostaa uuden lampun keittiöön.
+ Ei ukko edelleenkään voi valittaa keittiön valojen päälle jättämisestä.

Loppuun lisättäköön ihan pelkästään positiivisia asioita:
+ Ostin viimeisen Violet-sävyisen Directions-shokkivärin wannabelta. (Tosin huomenna kuulemma tulee lisää.)
+ Sen kovalevyn palauttaminen ei ollut yhtään niin noloa kuin kuvittelin.
+Löysin värittömän matta-päällyslakan H&M:ltä ja vieläpä alle kolmen euron hintaan.
+ Sokoksella oli vielä Color Mask Plum -sävyttävää hoitoainetta jäljellä,
      - mutta se maksoi 2 euroa enemmän kun parturissa. WTF.
+ Sokoksella oli myös Batisten kuivashampoota, josta luki jotain joko Cosmossa tai MeNaisissa. Ostin, koska pakko käyttää toisinaan otsatukan kanssa.
+ Työkkärin täti oli maailman ystävällisin ihminen <3
+ Joulusuklaita on vielä jälelle. Punkku + Fazerin sininen, OMNOMNOM.

P.S. Kuvia tulee sitten kunhan löydän jostain Photoshopin, jotta voin muokata kuvia.

Laiskamadon paluu

Ensialkuun pahoittelut pitkästä tauosta taas jälleen. Olen ollut kiinnostunut kaikesta muusta paitsi bloggaamisesta, enkä ole jaksanut ottaa kuvia niin en ole viitsinyt tehdä postausta vailla sisältöä. En kyllä voi kutsua tätäkään postausta mitenkään sisältörikkaaksi, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Hömm hömm. Ensimmäisenä voisin laittaa ainoan järkevän asukuvan, jonka olen viime aikoina itsestäni ottanut, koska valtaosan ajasta olen viihtynyt sisällä kollareissa laiskottelemassa, koska ulkona on kylmää, märkää ja pimeää ja kaikinpuolin vastenmielistä. Kauniillakin säällä kynnys ulos raahautumiseen on vaikeaa, vaikka tunnustin vasta vähän aikaa sitten itselleni rakastavani syksyä - pidän syksynväreistä ja kirpeästä (kuivasta) syysilmasta.

Ostin yllä näkyvän neuletakin wannabesta, koska olin jo pitkään kaivannut tuonmallista neuletakkia, vaikka vasta vähän aikaa sitten ostin sen harmaankin. Se on kuitenkin liian paksu syksysäähän toisen takin alle, mutta tämä ajaa hyvin asian. Ainoa iso miinus tulee käsinpesusta (napit varmaan irtoaa pesukoneessa). Tukka on hienosti haalistunut kuvissa, mutta itseasiassa pidän hyvinkin paljon myös haalistuneesta väristä.

Ostin myös Kingdom Hearts 1.5 HD REMixin. Niille, jotka eivät tiedä mikä on Kingdom Hearts, googlatkaa. Niille, jotka tietävät sanon sen verran, että minulla on myös alkuperäinen Kingdom Hearts PS2:lle, mutta ostin sen PS3:lle parempien kontrollien takia (jälleen kerran alkuperäistä peliä pelanneet tietävät mitä tarkoitan tällä - R1 ja L1 eivät ole päteviä kameran kääntelyyn) ja siksi, että RE: Chain of Memories tuli mukana. Minulla on GBA-emulaattorilla Kingdom Hearts: Chain of Memories, mutta olen aina halunnut pelata sitä pleikkarilla ja tottahan toki, kun sen saa KH:n HD-version mukana samaan hintaan niin pakkohan se on ostaa, varsinkin kun sitä ei ole ennen ollut mahdollista Japanin ulkopuolella saada.

Aikani on siis kulunut pääasiassa serkun kanssa kirjoitteluun ja Kingdom Heartsin pelaamiseen. Olen mättänyt peliä melkein joka päivä sellaiset 4-5 tuntia, kiljunut innosta Atlanticassa, repinyt perseeni Wonderlandin pomon kanssa ja ihmetellyt miksi ihmeessä joistain bosseista on tehty vaaleanpunaisia hd-versiota varten, tai ylipäänsä vaihdettu värejä. Odotin myös, että HD-versiossa olisi ehkä vähän animoitu joitain naamoja uudestaan, mutta pikkuveljeni oli sitä mieltä, että olisihan se ollut liian vaivalloista, kun olisi pitänyt itse peliä muuttaa.

Toisin sanoen, turha ostaa Final Fantasy X, jos se tulee joskus HD-versiona, koska animoimattomat naamat ovat yhtä yhä surkeita kuin PS2-versiossa. Vain ne, jotka näyttivät hienolta jo alkuperäisessä versiossa, ovat hienoja uudessakin versiossa.
(Edit 2016: Ostin tämän ja ne hienotkin naamat oli rakennettu uudestaan ja pilattu. Alkuperäinen peli on paljon hienompi.)

Kingdom Hearts 2.5 HD REmixin sen sijaan aion ostaa, koska vaikka olen pelannut PS2-version läpi, en omista itse peliä ja muistelin, että se oli oikein viihdyttävä. Jospa vain ne loput kuusi pelisarjan osaa eivät olisi kaikki eri pelikonsoleille niin voisi harkita niiden ostamista, mutta minkäs teet.

Sitten loppuun pitänee mainita, että olen juoksennellut vähän väliä evakossa porukoilla putkisaneerauksen takia. Ukot kävivät meillä eilen ja vaikka olemme viimeinen kämppä, ne puuhaavat jotain ilmeisesti vielä tiistainakin. Ensi viikolla ei ole yrittäjyysvalmennusta, mutta tällä viikolla sitä oli ma-ti. Minusta siellä on muuten ihan kivaa, mutta iso takapakki tuli, kun minua alettiin painostaa liittymään Facebookiin. Olin jo etukäteen varautunut siihen ja kiekaisin heti suorilta käsiltä "en ole, enkä tule". Lisäkseni kahdeksasta ihmisestä oli vain yksi, joka ei ollut Facebookissa, mutta tämä henkilö myöntyi heti sanomaan: "voin liittyä, jos on pakko."

Minulle ehdotettiin, että liittyisin feikkinimellä anonyymina, mutta kun ongelma ei ole se, että haluaisin pysyä anonyymina vaan se, että Facebook edustaa minulle enimmäkseen sellaisia asioita, joihin en halua ottaa osaa enkä arpaa. Se on periaatekysymys ja ennemmin lopetan koko kurssin kuin liityn fäsäriin. Se on sama asia kuin kasvissyöjälle sanoisi, että jos et syö lihaa tämän kurssin ajan, syrjimme sinua. Minulle asia on samalla tasolla, enkä voi arvostaa itseäni ihmisenä, jos myönnyn painostuksen alla perumaan omat ideologiani. Internetissä on paljon muitakin tapoja pitää yhteyttä kuin joku hiton FB. Rakennan vaikka itse projektia varten foorumin, jos on ihan pakko tai tosiaan lopetan kurssin heti alkuunsa - se, kun ei ole työkkärin kurssi, niin en menetä mitään siinä.
(Edit 2016: Näin kävi pari kuukautta myöhemmin.)

Ihmiset, jotka käyttävät Facebookia eivät varmaan ymmärrä niitä, jotka eivät käytä, mutta ne ihmiset, jotka on oikeasti ystäviä, pitävät kyllä yhteyttä jollain muulla tavalla kuin yhdellä ainoalla nettisivulla. Jos yhteydenpito rajoittuu pelkästään Facebookiin, niin ennemmin olen erakko.