Parin kuukauden kuvat ja aikakoneella väärälle vuosikymmenelle

Kummasti kun parin viikon pituiseksi tarkoitettu tauko venähtää melkein kahdeksi kuukaudeksi, tulee sellainen fiilis, että joko nyt... Ja sitten se menee ohi ihan niin kuin kaikki viikonloput. Jos minulla on ikinä selkeää aikataulua postauksille ollutkaan, niin myöhässä sitä ollaan joka tapauksessa. Mutta täällä ollaan taas, poikkeuksellisesti ei kuitenkaan varsinaisesti asukuvilla, vaikka minulla on vielä julkaisematonta materiaalia syys-lokakuulta. Niitä on sitten hyvä julkaista keväällä. Sen sijaan saatte kuvapläjäyksen parin viimeisen kuukauden ajalta, lukuun ottamatta joulun- ja uudenvuoden ajan kuvia, joita ei ole ensinnäkään paljoa ja toisekseen, joita en ole siirtänyt puhelimesta tietokoneelle.

Syyskuussa minutkin siis siirrettiin nykyaikaan, kun sain älypuhelimen joululahjaksi, ja olenkin opetellut käyttämään sitä enemmän ja vähemmän ahkerasti. En kuitenkaan niin ahkerasti, ettei akku kestäisi 6-7 päivää yhdellä latauksella, mikä ilmeisesti on nykyaikana ihan hurjan pitkä aika. Kameraa on tullut käytettyä jonkin verran ja tässä onkin kuvasatoa parilta viimeiseltä kuukaudelta puhelimen uumenista, pitkälti siksi, etten ole ottanut järjestelmäkameralla yhtään asukuvia niiden julkaisemattomien kuvien jälkeen. Marras-joulukuun pimeät päivät eivät ole oikein ihanteellista kuvausaikaa ja nyt se vuoden kurjin aika on tullut vahingossa skipattua kokonaan.

TL;DR: Kuvasatoa parilta viimeiseltä kuukaudelta.

Dress: Ella Dress by Voodoo Vixen 

Cardigan: MAK

Belt: Lindy Bop (from another dress)

Jewellery: gifts from mum

Käytiin Majakassa porukalla syömässä ja kerrankin ajan kanssa. Oli alkupalat, pääruoka, jälkiruoka ja viinipullo pöytäseurueelle (jonka minä maksoin, meni 70e koko reissulla). Alkupalaksi otin kylmäsavuporoa ja -hevosta (toinen olisi riittänyt, yhdessä liikaa), pääruoaksi oli taas poroa ja joku merkillinen riistawallenberg ja juurespyrää ja jälkiruoaksi puolukkabanoffeeta ja Irish Coffeeta, tietenkin.

Ökyilin myös Sillansuussa ja ostin tällaisen 14,50 euron siiderin, jota oli 0,75 litraa ja 6%, eli periaatteessa kuin olisi ostanut kaksi siideriä, jotka vain tulivat yhdessä pullossa. Olen muutenkin maistellut kaikenlaisia erilaisia laatusiidereitä ja totesin, että pidän ranskalaisesta siideristä. Tai ainakin osasta.

Työpaikan pikkujoulut oli marraskuun lopussa Kuopiossa, jossa oltiin koko viikonloppu hotellissa parin työkaverin kanssa. Ennen pikkujoulua piti käydä laitattamassa kuontalo kuntoon, koska onhan se nyt ihan hirveä tuossa aiemmassa kuvassa. Laitatin hiukset pitkästä aikaa taas Säde-kampaamossa ja lopputulos oli herttainen ruusublondi. Idea oli saada samantyyppinen sävy kuin kesällä näissä kuvissa, mutta vähemmän harmaa ja enemmän hattara ja mielellään pidempään kuin pari päivää kestävä. Tehostin sävyä vielä vähän kotona jollain hyvin epämääräisellä shokkivärimikserillä ja pari viikkoa olin hattarapää.

Top: Kennedy sweater by Lindy Bop (old)

Skirt: Flowers & Charms

Coat: Hell Bunny

Scarf: Lasessor

Ostin tuon hameen paikallisesta Jessica K-liikkeestä, koska se nyt vaan oli niin ihana ja olin jo pitkään haaveillut tällaisesta. Joulua edeltävänä perjantaina löysin samanlaisen hameen kermanvalkoisena Pukista ja ostatin sen poikaystävällä joululahjaksi. Nyt minulla on kaksi näitä <3 Töissä kuvassa käytössä, koska kuminauhavyötärön ansiosta mahtuu hyvin syömään ja helppo heittää aamulla päälle ja näyttää söpöltä skarpilta.

Kaulahuivi on 100% villaa, juuri minun värinen ja ostettu sekin heräteostoksena Jessica K:sta, mutta käytössä päivittäin, joten oli hintansa arvoinen.

Pikkujouluissa yövyttiin tosiaan Sokos Hotel Puijonsarvessa, jolla oli vähän mielenkiintoinen käsitys yhden hengen huoneesta, mutta väliäkö tuolla jos egoni sai oman sängyn, kun yhden hengen huoneesta maksoin. Itse asiassa ihan hyvä myös, että oli kaksi sänkyä, koska tuon lähemmän sängyn lakanat oli todella karheat ja nukkaiset, niin vaihdoin ne toisen sängyn lakanoihin, jotka olivat paremmat. Muuta sanottavaa hotellista, että huone oli siisti, mutta siellä oli tosi kuuma kaikista pienimmälläkin lämpötilan säädöllä ja kaikki äänet kadulta ja naapurihuoneista kuuluivat sisään.

Joulukäytävä oli herttainen ja nuo tonttukoristeet ihania. Aamiainen oli Frans & Sophiessa ja se oli hyvä, tuota tunnelia/käytävää pitkin sinne köpöteltiin.

Amarillossa syötiin perjantaina, pikkujoulut olivat siis lauantaina. Söin Don Ama -burgerin ja pitihän sitä ottaa mojitoa ja mansikkamargaritaa, kun kerrankin sai kunnollista. Söin minä jälkiruokaakin, mutta sen söin ennen ainoatakaan kuvaa.

Black Friday oli myös samana viikonloppuna, joten kävimme lauantaiaamuna shoppailemassa Kuopion keskustassa. Tutustuin Google Mapsin toimintaan ja navigoin itseni Rock'n'Dotiin, jossa oli kaupan syntymäpäiväjuhlat ja sen vuoksi kaikki -25% paitsi kellomekot ja takit taisivat olla -35%. Mukaan tarttui pari töihin sopivaa kauluspaitaa, joista tuo Bannedin vaaleanpunainen on ikävä kyllä jo kaiken joulusuklaan syönnin jäljiltä himpun kireä rintanappien kohdalta, mutta tuo Collectifin Tura-paita on ihana. Rakastan noita rusetteja.

Ostin myös tuon Lindy Bopin auto-mekon, jota olin jo pitkään haaveillut ja jota harkitsin jo kesällä edellisen kerran kun kävin Rock'n'Dotissa, mutta jota en ostanut koska se oli siellä kallis. Sitten koska takitkin olivat hyvässä alessa, ostin tuon vaaleanpunaisen Collectifin takin, joka näyttää hotellihuoneen himmeän kelmeässä valaistuksessa likaiselta roosalta, mutta joka on kyllä ihan söpö vaaleanpunainen (suunnilleen samaa sävyä kuin kaulahuivini).

En yleensä osta mitään muuta kuin alusvaatteita ja sukkahousuja ketjuliikkeistä, mutta Gina Tricotlta ostin söpön ruman jouluneuleen ja samettitopin, jossa oli kiva sydänkaula-aukko. Työkavereita nauratin jouluneuleessani ja käytin sitä myös jouluaattona porukoilla. Pesun jälkeen tuosta materiaalista (akryylia) tuli tosi nihkeä ja muovisen tuntuinen, mutta ennen pesua se oli ihanan pehmeä.

Sitten päästään itse pikkujouluihin. Meitä oli hurjan paljon väkeä paikalla, kun osallistujia oli ympäri Suomen. Teemana oli 80-luku, mutta eräs jäi aikakoneen kyydistä hieman eri aikaan kuin muut...

Dress: Mildred Fishtail dress by Collectif

Bag: Tippi Bag by Hell Bunny

Shoes: Cindy Heels by Lulu Hun

Accessories: Collectif

Siinä vaiheessa kun pikkujouluihin osallistuminen varmistui, laitoin tämän Collectifin Mildred-iltapuvun tilaukseen, koska ajattelin, että kerrankin kun on tilaisuus pukeutua oikeasti eri lailla kuin arkena, niin se pitää käyttää hyväksi. Kuvissa mekko näytti ihanalta, mutta minulla ei ollut hajuakaan siitä miltä tämä näyttäisi livenä, koska kovasta googlauksesta huolimatta en löytänyt yhtään ainoaa kuvaa koko mekosta kenenkään muun kuin mallin päällä. Kauhulla odotin onko mekko sinnepäinkään, mutta jännitin turhaan, koska mekko on aivan ihana!

Mildredissä on ihanan pitkä korkokengissä juuri oikeanpituinen helma tällaiselle 172cm pitkälle ihmiselle, vyötärö on suurin piirtein siellä missä pitääkin, eli vatsarömpän yläpuolella mutta ei kainaloissa saakka ja bonuksena tässä mekossa on tuollainen pikkujoulukauden mässäilylle armelias kangaspala suoraan vatsan edessä piilottamassa ruokapöhön alleen. Näiden kuvien aikaan on siis tullut syötyä varsin tukevasti 80-luvun tyyliin...

Mekon helman pituus oli juuri passeli, koska poikkesin sen verran juhlatyylistä että ihonväristen sukkahousujen sijaan laitoin sellaiset kivat vatsan litistävät mustat sukkahousut, joiden en olisi välittänytkään näkyvän helman alta. Nämä Lulu Hunin samaa tilaisuutta varten ostetut Cindy-korkokengät sen sijaan pilkahtelivat söpösti helman alta laukun kanssa sävy sävyyn hopeisena. En ole ikinä käyttänyt mitään missä on näin paljon glitteriä, mutta näissä oli olo kuin Tuhkimolla, mutta Tuhkimostahan nämä kengät on nimensä ja ulkonäkönsä saaneetkin. Cinderella -> Cindy.

Ostin näihin päkiälaput, koska otin riskin ja laitoin nämä ilman koekäyttöä monta tuntia kestäviin juhliin, mutta päädyin sitten kuitenkin käyttämään näitä ilman pehmukkeita. Mukavat olivat jalassa, en saanut rakkoja eivätkä jalat tulleet kipeäksi. Kokoa UK5, sopii täydellisesti pienelle koon 38 jalalle.

En tiedä miten hyvin mekon materiaali näkyy kuvissa, mutta Mildred Fishtail Dress on siis metallinhohtoista samettia. Pintamateriaali on tämän takia hivenen karhea varsinkin jos silittää "väärään suuntaan", mutta näyttää oikeassa elämässä vielä paremmalta kuin kuvissa. Kiiltää upeasti ja keräsi paljon kehuja muilta juhliin osallistujilta, vaikka teemasta poikkesinkin. Mekko on kokoa UK10 ja vaikka naftisti istuukin, niin niinhän sen kuuluukin luiden kanssa tehdä. Vetoketjun sain itse vedettyä kiinni.

Mekossa on musta joustava bengaliinivuori polviin saakka, joka auttaa vähän silottamaan muhkuroita itsestäänkin ja loput hoitaa mekon armelias rypytys. Ainoa miinus on nuo roikkuvat off shoulder-hihat, jotka eivät pysyneet niin ylhäällä kuin tuotekuvissa vaan roikkuivat alempana luiden varassa ja joiden ansiosta oli välillä vähän alaston olo tuon yläosan kanssa. Tässä on aika matala kaula-aukko ja vaikka se pysyy muoviluiden ansiosta hyvin paikallaan, tässä oli silti aika paljon ihoa näkyvissä. Tuskissani mietin mitä liivejä tämän kanssa voi käyttää ilman että ne näkyvät alta, mutta sain vielä jotenkuten ahdettua alle vanhat olkaimettomat liivit ettei nyt tarvinnut sentään ihan hasardiksi ryhtyä ja olla ilman. Meillä oli työpaikalla nimittäin haku menossa vakipaikkoihin juuri näiden pikkujoulujen aikaan...

... ja avarasta kaula-aukosta huolimatta sain vakituisen työpaikan. Maailman paras joululahja. Aloitin tämän vuoden alusta vakinaisena ja on ihanaa päästä viimein suunnittelemaan elämää ensi viikon ruokalistaa pidemmälle. Hyvästi rahahuolet ja ne jatkuvat "valitettavasti sinua ei valittu tehtävään"-sähköpostivastaukset.

Työpaikasta puheen ollen, meillä on ollut älyttömästi herkkuja tarjolla. Halloweeninä oli suklaakuppikakkuja, jotka eivät olleet yhtä herkullisia kuin miltä näyttivät ja itsenäisyyspäivänä Suomi 100 -kakkua, joka oli just niin hyvää miltä näyttikin. Joulun aikoihin on ollut paljon karkkia tarjolla kun työkaverit ovat tuoneet ylijäämäherkkuja ja ulkomaan tuliaisia, jonka lisäksi sain neljä rasiaa suklaata ja yhden rasian vihreitä kuulia joululahjaksi. Sen lisäksi olin ostanut itselleni aiemmin yhden ison rasian vihreitä kuulia, joten olen syönyt aivan älyttömät määrät herkkuja ja sen takia paidat ja mekot ja hameet eivät enää tahdo mahtua päälle. En tehnyt tänäkään vuonna uuden vuoden lupausta, mutta jos nyt kevättalvesta viimeistään alkaisi käydä taas uimassa ja kunhan nuo loput kolme rasiaa suklaata on syöty loppuun, voisi vähentää herkuttelua (turha edes yrittää lopettaa kokonaan, ei nyt mennä tekemään tavoitteita, joita ei voi saavuttaa). Ei tässä muuta mutta siinä vaiheessa kun vaatteet jäävät pieniksi ja päätyy aina käyttämään sitä samaa aiemmin kuvissa näkynyttä tyllihametta, voisi olla hyvä idea pudottaa ne pari ylimääräistä kiloa pois.

Näistä ja muista syistä en ole hirveästi shoppaillut viime aikoina. Wannabelta ostin marraskuussa housut ja vissiin joulukuussa mekon alennuksesta, ja pari paitaa, mutta siinä kaikki. En ole aiempiakaan ostoksia ehtinyt kuvailla, kun en ole säiden ja yleisen laiskotuksen vuoksi kuvannut mitään. Olen tässä miettinyt josko nyt tulisi pakkasta ja päivät pitenisivät, niin ryhtyisi jälleen bloggaamaan aktiivisemmin. Julkaisen jossain vaiheessa ainakin ne jo pitkään kovalevyllä odottelemassa olleet kuvat ja jospa vaikka ottaisi muutamia talvisiakin kuvia silloin kun sää ja kuvaajien aikataulut sallivat.

Olen pahoillani, että tämä tauko venähti näin pitkäksi, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että jos ei jaksa tuottaa mitään järkevää, niin parempi odottaa kuin luoda jotain huonoa vain siksi että on pakko,. Pakko on vain kuolla ja sekin mielellään sitten 60 vuoden päästä aikaisintaan.

Mukavaa uutta vuotta kaikille!


TL;DR (English):

I was trying to keep this short, but as always it didn't work out. After all here's like 2 months worth of stuff I've been up to, which is mostly nothing, but I did participate in two pre-Christmas parties. The photos in this blog post are from the one my workplace arranged. I spent a full weekend in a hotel, went shopping with my co-workers and bought some stuff from Black Friday sales.

The pre-Christmas party had an 80's theme, but I dropped off the time machine in a different era. The dress I'm wearing here is Mildred Fishtail Maxi Dress by Collectif, which is a gorgeous metallic foil coated velvet evening gown that looked so beautiful I just had to get this when I actually had a chance to wear a dress like this. I tried googling if people had bought this so I could see what it looks like irl, but I didn't find any pictures so I had no idea what it would be like. Well, the answer is: pretty much perfect.

Mildred dress looks even more beautiful irl, the material is nice, shiny and stretchy and it's lined with black bengaline to give that smooth figure. It has a boned bodice and a long skirt that worked well for my 5'8 frame with heels and that ruching at the front is very flattering (since it hides the fact that I had been eating like a horse before these photos). The neckline however is very low and the sleeves didn't stay in place which is why the front boning is on some photos visible with the dress lining. I didn't flash anyone, but felt a little exposed from time to time. Got a lot of compliments even though I was a blast from even further past than the 80's.

In other news I got a permanent job with my co-workers. We all three started working together on May and will be working together for a very, very long time. Best Christmas present ever. No more worrying about money or finding a job. I can finally plan for longer than just what we're gonna eat next week. Not that I actually have plans, other than moving into a bigger apartment.

I didn't mean to take such a long break from blogging, but I've always thought that if I can't do it properly, it's better not to do it at all. I still have some unpublished photos from September and October which I'll publish at some point and hopefully I'll get to taking some new ones as well.

Happy New Year for everyone!

Learn to like things you thought you disliked

Viime aikoina olen huomannut, että monista sellaisista asioista, joille olen joskus sanonut "ei ikinä", on tullut sellaisia asioita, joista nykyään pidän. Otetaan esimerkiksi punainen väri. Teini-iässä värjäsin hiukset äidiltä salaa mustaksi ja aina punaisesta pitänyt äitini ehdotti, että enkö voisi ennemmin värjätä hiukset punaiseksi. Kuusitoistavuotias minä oli sitä mieltä, että ei ikinä, se väri sopii vain äidille (jolla ei muuten kestä punaiset sävyt hiuksissa, eikä oikeastaan sovi siis äidillekään), mutta vuotta myöhemmin minulla oli punaiset hiukset pitkälti sen takia, että fanitin Naruton Gaaraa sellaisella antaumuksella, että seinällä roikkui ainakin vuoden ajan omatekoinen kuudesta eri paperista kasattu jättimäinen piirros kyseisestä hahmosta.

Silloin vajaat kymmenen vuotta sitten minulla ei ollut mitään tietoakaan shokkiväreistä ja koska punaiset kestovärit ei tunnetusti kestä päässä kovin hyvin, niin ei se punainen väri lopulta sitten ollut niin hyvä, koska se haalistui aina sellaiseksi ketunpaskanruskeaksi. Vaikka olin jo vannonut, että blondi on toinen väri, johon en koske kirveelläkään, niin enkös minä punaiseen kyllästyttyäni lätkäissyt 18-vuotiaana päähäni värinpoiston niissä aikeissa, että värjäisin tukasta vaaleanruskean, mutta lopulta päädyin kulkemaan oljenkeltaisilla hiuksilla 20-vuotiaaksi saakka.

Blondin vaiheen jälkeen pohdiskelin taas ruskeaan ja omaan väriin palaamista, mutta ero ex-poikaystävästä sai minut värjäämään kuontaloni tummanruskeaksi, jonka kautta palasin takaisin mustaan, siihen ainoaan väriin, josta olen lähestulkoon aina pitänyt. Tai ainakin siitä saakka, kun kuulin että suosikki Spice Girlini Victoria käytti pelkkää mustaa. Totta kai sitten minunkin täytyi pitää siitä.

Mutta minä en siis tosiaan tykännyt punaisesta. Se oli väri, jota äiti on aina rakastanut ja eihän nyt teini-ikäiset tytöt voi tykätä samoista väreistä kuin vanhempansa (paitsi vaaleanpunaisesta). Punainen oli sitä paitsi liian vahva väri ujolle hissukalle, joka jäi aina kaikissa liikuntalajeissa viimeiseksi valinnaksi ja joka jäi aina pitkälti huomaamattomaksi kaikessa muussakin. Sen sijaan tykkäsin sinisestä, josta pidän vieläkin, mutta joka ei yksinään ole suuri suosikkini, lukuun ottamatta laivastonsinistä, josta en silloin kauan sitten ollut kuullutkaan. Sininen oli sopivan neutraali väri huomaamattomalle tytölle, jota ei edes kiinnostanut tulla huomatuksi. Olin täysin tyytyväinen omaan pieneen kaveriporukkaani ja nurkassa kyhjöttämiseen, ja itseasiassa menin (ja menen vieläkin) aina perimmäiseen nurkkaan istumaan.

Top: Dolores by Collectif

Skirt & Cardigan: Hell Bunny

Petticoat: Sams

Belt & Earrings: Vivien of Holloway

Shoes: City-Market

Kuten pisimpään blogia seuranneet ovat varmasti huomanneet, viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut pukeutua hyvin paljon punaiseen, josta on tullut luottoväri tilanteeseen kuin tilanteeseen. En ollut ajatellut sitä juurikaan ennen kuin parissa viime postauksessa, kun sain paljon kehuja siitä miten hyvin punainen pukee minua. Olette oikeassa, punainen sopii yllättävän hyvin kalvakalle hipiälleni varsinkin nyt, kun hiustenväri ei riitele punaisen kanssa niin kuin pinkin tukan kanssa. (Siitäkin olette oikeassa, että blogissa on ollut enemmän punaisia vaatteita kuin laki sallii, mutta kerta kiellon päälle!)

Silti aristelin punaista aika kauan, useita vuosia. Ensimmäistä kertaa käytin punaista huulipunaa rakkaan Paawon ylioppilasjuhlissa vuosia sitten, kun fiftarityyli oli jotain mistä en ollut kuullutkaan, mutta vähän niinkuin vahingossa pukeudun vähän sen tyyliseen asuun. Tämäkin järkyttävän rohkea repäisy vain siksi, että ihailin Paawoa, joka oli ommellut itselleen ihanan punaisen fiftarimekon, jonka kanssa huulipuna oli niin täydellinen, että pitihän minunkin uskaltaa punata huuleni. Silloin minulla oli iiiiihanat tummanruskeat hiukset viininpunaisilla raidoilla, joihin punainen huulipuna sopi kuin nenä päähän.

Six years and 6 kg ago.

Tämä Hell Bunnyn Axel-mekko on myynnissä, jos joku haluaa ostaa. Ei ole käytetty kuin kerran, mutta säilytetty vähän turhan monta vuotta ottaen huomioon, että tämä kuva on otettu vuonna 2010. Silloin minulle kelpasi punainen, mutta vain mustan kanssa pienissä määrissä. Tartankuvio oli jo silloin ja varsinkin silloin kova juttu.

Palatakseni nykyaikaan näitä kokopunaisia vaatteita alkoi kertyä tosiaan fiftarityylin myötä, vaikka aluksi pitäydyinkin vain siinä mikä on syvintä itseäni, eli huomaamattomissa väreissä. Ostin navynsinisen Vivien of Hollowayn mekon, joka oli niin upea, että se piti saada myös ylläri kyllä punaisena (ja aika monena muunakin värinä). Sitten sitä punaista alkoi kertyä kaappiin myös housujen, toppien, hameiden ja takkien muodossa asusteista ja huulipunista nyt puhumattakaan. Nyt väristä on tullut wardrobe stable - se mikä toimii lähestulkoon kaiken muun kanssa.

Minulla oli punaiset hiukset, joita rakastin erityisen paljon, mutta joiden ylläpito oli erityisesti epätasaisen kampaajan pilaaman pohjan jälkeen niin suolesta, että töräytin tukasta vähän niin kuin vahingossa violetin kautta pinkin. Lopulta näin senkin ylläpidon niin vaivalloiseksi, että vaihdoin takaisin blondiin, josta olin ajatellut edellisen kerran jälkeen, että ei ole minun juttuni. No, tässä sitä ollaan, blondilla tukalla vakituisesti punaisiin vaatteisiin pukeutuvana naisena, joka pääsi kuin pääsikin yli huulipunakammostaan niinkin hyvin, että minusta on ihan ok käyttää kirkkaanpunaista huulipunaa arkena kaupungilla silloinkin, kun en ole ottamassa kuvia. Aluksi käytin huulipunaa vain valokuvissa (koska se levisi aina kuitenkin), mutta kun löysin hyvän huulipunan, joka kestää paikallaan, ei enää tarvinnut aristella sen kanssa.

Pukeutumisen ja hiusten osalta mukavuusalueelta pois siirtyminen on ollut pitkälti "oho, hups"-taktiikalla ja vahingossa, mutta harrastan tätä myös muilla elämän osa-alueilla ja ihan tarkoituksellisesti. Otetaan puheeksi toinen suosikkiaiheeni, eli ruoka.

Puhun valehtelematta lähes pelkästään vaatteista, ruoasta, koirista ja Simsistä, mutta entiset työkaverit varmaan muistavat minut sinä naisena, joka puhui aina ruoasta, kyseli mitä ruokaa muilla on tarjolla ja pohdiskeli ääneen, mitähän ruokaa sitä itse tekisi kotona. Minähän siis teen ruokaa lähestulkoon päivittäin, koska asun sellaisen ahmatin kanssa, joka pitää huolta, että jämäruokaa ei yleensä jää seuraavalle päivälle.

Ruoanlaittajana olen suhteellisen ennakkoluuloton siinä mielessä, että viime aikoina olen ottanut tavakseni syödä sellaisia ruokia ja ainesosia, joita en ole ennen syönyt, kuten avokadoa. Ennen sitä tulivat munakoiso ja kesäkurpitsa, jotka eivät ole mitään maailman parhaimman makuisia rehuja, mutta joita kuitenkin käytän ruoanlaitossa säännöllisesti ihan vain vaihtelun vuoksi, koska kasviksia tulee syötyä liian vähän muuten. Sienetkään eivät kuulu herkkuruokiini kanttarelleja lukuun ottamatta, mutta niitäkin meillä syödään suhteellisen usein. Makkaraa inhosin pitkään, mutta nykyään meillä mies on se, joka sanoo, että älä osta taas makkaraa.

Tuoreimpana ajattelin testata fenkolia, joten aloitin Lidlissä myytävästä fenkolimakkarasta (koska raakamakkara), mutta sen jälkeen tuli todettua, että ei. Enpä taida ostaa fenkolia, jos se maistuu anikselle. En myöskään tykkää rucolasta ja se onkin likipitäen ainoa ainesosa, jota en halua ruokaani, koska se peittää kaikki muut maut alleen. Marinoidussa salaatissa syön rucolaa, mutta esimerkiksi pizzan haluan maistuvan pizzalle.

Kaikesta ei voi tykätä, mutta ennakkoluulojen takia on turha rajoittaa makuelämyksiä. Lapsillekin sanotaan, että kaikkea pitää maistaa ennen kuin tuomitsee ja kehottaisin aikuisia samaan. Miten ihmiset ihan oikeasti kuvittelevat lasten oppivan syömään monipuolisesti, jos vanhemmat ovat kohtuuttoman ronkeleita?

Otetaan esimerkiksi tee. Nykyään pidän teestä ja juon sitä paljon kotona ja kylässä, mutta opin itseasiassa pitämään siitä vasta 17-vuotiaana afgaaniystäväni kautta, joka juotti minulle teetä ihan jatkuvalla syötöllä. Nyrpistelin nenääni ajatukselle, koska joka paikassa oli tarjottu ennen vain sitä hirveää Liptonin keltaisessa paketissa olevaa mustaa teetä, josta en btw tykkää vieläkään. Lisäksi ihminen, joka ei juonut teetä mielellään, ei tiennyt, että huonostakin teestä saa vähän siedettävämpää, kun sitä ei liota minuuttikaupalla ja puristele pussista viimeisiäkin kitkeriä tippoja veteen.

No, maailmassa on kuin onkin muutakin teetä kuin sitä kaikkien teetraumojen äitiä Liptonia, kuten on myös hyvää kahvia ihmiselle, joka ei pidä kahvista. Minä en pidä perus Kulta Katriinasta, Juhla Mokasta ja muusta taviskurasta, mutta olen cafe latten suurkuluttaja ja juon toisinaan kotona myös poikaystävän gourmetkahveja, joiden paahtoasteikko pysyttelee siellä tumman ja erittäin tumman välissä. Olen puhunut niistä sen verran, että sain poikaystävän siskolta joululahjaksi maidonvaahdottimen, jotta voin tehdä itselleni kermapersekahveja ihan kotioloissa.

Lisäksi olen aina karsastanut olutta, koska perusoluet ovat yksinkertaisesti mautonta kuravettä. Toisin on asianlaita erikoisoluiden kanssa, sillä pidän kirsikka- ja vadelmaoluista, joista monet eivät varmasti ole kuulleetkaan, koska useimmille oluista tulee mieleen tasan sanat Olvi, Lapin Kulta, Karhu ja Karjala. Oluita on kuitenkin myös hyviä, kuten Hoegaardenin vehnäolut, jota on mukava juoda kesäkuumalla jäisestä lasista sitruunan kera, ja viimeisimpänä tuttavuutena myös suhteellisen hyvä paikallisen Mustanvirran Panimon St Olaf, joka on ilmeisesti sen verran suosittu, että vielä viime viikon keskiviikkona sitä oli useita kymmeniä pulloja Prismassa ja torstaina ei yhtään.

Identiteettini ei ole vieläkään "oluen juojan" eikä kahvittelijan, vaikka juon toisinaan molempia, mutta koska olen näissä asioissa niin ronkeli, on helpompaa juoda drinkkejä ja teetä kuin ryhtyä vaivaamaan ihmisten päätä nirsoilulla. Pointti oli se, että ei kannata tuomita koko joukkoa ruoka-aineita (tai mitään muutakaan) yhden tai kahdenkaan huonon kokemuksen perusteella, koska kaikki oluet ei maistu samalle, eikä maistu oliivitkaan.

Yksi helppo keino opetella syömään sellaisia ruokia, jotka ovat olleet ennen arveluttavia, on syödä niitä sellaisessa ruoassa, josta tykkää. Opin syömään oliiveja, koska pidän valkosipulista ja isällä oli valkosipulitäytteisiä oliiveja ja sattumoisin poikaystävän suosikkiruokaan kreikkalaisiin perunoihin tulee kalamataoliiveja. Nykyään pidän myös chilioliiveista ja muista marinoiduista oliiveista.

Olkootkin kilometripostaus, niin viimeiseksi puhutaan vielä vähän vaatteista ja erityisesti mekkojen ja hameiden helman mitasta. Uskokaa tai älkää, minä en ikinä pitänyt juuri tästä hameen mitasta. Tästä, joka ei ole lyhyt eikä pitkä vaan juuri sellainen tätimäinen välimaaston mitta, joka ei näytä eikä peitä jalkoja. Monta vuotta käytin hameita, jotka olivat joko hädin tuskin takaliston peittäviä roiskeläppiä tai sitten niin pitkiä, että nilkatkin jäävät piloon. Pituuden piti olla joko tai ja kultaista keskitietä ei ollut - ei ennen kuin ensimmäisen oikean fiftarimekkoni, Collectifin Regina Dollin. Senkin ostin vain koska malli oli niin kaunis ja koska mekko oli musta.

Sitten kävi niin, että ostin ensimmäisen tyllihameeni, jonka kanssa Regina Doll näytti kertakaikkisen upealta, eikä yhtään tätimäiseltä. Paawo tuli Savonlinnaan ja osti myös ensimmäisen oman fiftarimekkonsa, Hell Bunnyn Mariamin, jonka jälkeen minä hurahdin ja ostin Vanityn. Paawo kävi ostamassa punaisen Mötleyn, eikä mennyt pitkään kun minä ostin saman mustana.

Paawo sanoi joskus aiemmin, että hän ihaili minua ja tyyliäni kun olimme molemmat teini-ikäisiä, mutta siinä muutama vuosi sitten kesällä suurin piirtein näihin aikoihin kävi niin, että kelkka kääntyi ja Paawosta tuli ensimmäinen inspiraationi pukeutumiseen. Jos hän ei olisi hurahtanut fiftarimekkoihin ja osoittanut, että midimitta on juuri se täydellisin helman mitta, minä varmaankin pukeutuisin vieläkin roiskeläppiin ja maksimekkoihin, mutta sen sijaan vaatekaappini on niin täynnä fiftarimekkoja, että hengaritkin katkeaa niiden painosta.

Nykyään pyörähtelen ihan täysin luontevasti punaisessa midimittaisessa mekossani, punaisessa huulipunassa ihmisten ilmoilla sen sijaan, että hakeutuisin aina sellaiseen paikkaan, jossa ei ole ihmisiä. Ajattelin aina, että ihmiset tuijottavat ja katsovat, että mitähän helvettiä, mutta olen saanut niin paljon hyviä kommentteja pukeutumisestani kasvokkain, että olen ryhtynyt ajattelemaan sitä niin, että ilahdutan paitsi itseäni myös muita pukeutumalla juuri niin värikkäästi kuin haluan ja tanssahtelemalla tylleissäni keskellä kaupunkia. Tuijottakoot, I'm perfectly happy the way I am.

Syön ruokaa, josta tykkään ja ruokaa, josta en niin kovasti välitä. Syön jopa rucolaa, jos se on salakavalasti piilotettu salaatin sekaan, mutta muussa tapauksessa raavin sen sivuun. Juon olutta, jos se ei ole kuraa, nautin kahvista niin kauan kuin siinä on runsaasti maitoa tai kermaa, ja juon teetä niin kauan kuin ei tarvitse juoda Liptonin keltaista - ja sitäkin voi juoda, jos on tarpeeksi hunajaa.


In (a nutshell, sort of) English:

How to make this short... Well, I've been wondering how many things I like nowadays that I used to dislike. For example, let's talk about the color red. I didn't like it at all, because it reminded me of my mother who has always loved red and dyes her hair red every once in a while. She once suggested I should dye my hair red instead of the black I always loved, but the 16-year old me told her that I'd never do that. One year later I had red hair (with black fringe).

Then there was the blonde hair, which I never liked, because blondes are considered stupid and I have the identity of an intelligent brunette (my natural hair color). Well, after my first red hair phase I bleached my hair and went on over a year with a blonde hair, before I went back to dark hair after breaking up with my ex-boyfriend. That was also around the first time I actually began to like red, just a little bit.

My cousin graduated from high school six years ago and she wore red lipstick so fabulously I had to copycat her and go for the same look, which was actually surprisingly close to the style I have now. That was the first time I wore red lipstick, and it took three years for me to wear it again.

Previously I had been a sort of an inspiration to my cousin (back in our teenage years), but three years ago things turned around and Paawo became my style inspiration. I had just bought my first ever 50's style dress, black Regina Doll by Collectif, when she said she loves this style, so I took her to our local store that sells Hell Bunny dresses. She ended up buying two, Mariam and Mötley. I bought my Vanity dress that time and a couple weeks later copied Paawo and bought a black Mötley.

Now I have so many 50's style dresses I have trouble finding space for all of them. On top of that, I have a lot of red in my wardrobe, which is funny for someone who never used to like red. I also wear red lipstick even outside of blog photos. If it weren't for this blog and my cousin's influence, I'd probably still be afraid of wearing lipstick and dress up mostly in black - and either in very short or very long skirts. I never really liked midi skirts, because I felt like a skirt needed to be either short or long, not both, but Paawo turned around my thinking and proved that right below the knee is the best length, especially with petticoats. 

I've also expanded this thinking, or whatever you could call this, to other areas of my life. I eat and drink stuff that I used to dislike, like olives and eggplants and coffee (only the best kind!) and even beer. I'm still very picky about what coffee and beer I drink, but I've found that cherry beer is good every time and that a cold wheat beer is great on a hot summer day. Cafe latte is always good, and even regular coffee is manageable if you make it from dark roasted, high quality beans and drink it with a lot of milk or preferably cream.

Generally I think people should try out things they don't know or didn't use to like as kids, because most kids are picky, but adults shouldn't be. I didn't like sausages, olives or tea when I was a kid, but I eat and drink all of those now, maybe even a bit too regularly. The thing is, I learned to like them. 

I didn't like olives, but I like garlic, so I tried olives filled with garlic. Delicious. I didn't like tea, because the only tea I knew was that horrible black Lipton tea in a yellow box and I didn't know how to prepare it properly so it always ended up tasting bitter. My grandma drank some flavored tea which was actually decent and in my afghan friend's house I was always forced to drink tea, so thanks to them I learned there are good tea blends out there, some of which aren't even real tea, but equally good (some herbal teas are even better). 

I also learned that if the tea is shit regardless, don't soak the tea bag for several minutes and expect it to taste anything else but bitter, and if you must do that anyway, honey always helps.

Överipunahilkka ja pääsiäisen kuvasaldo

Pääsiäinen meni aika pitkälti syödessä. Perjantaina tiskasin, imuroin, tiskasin lisää ja tein juustokakkua, jonka jälkeen laitoin samoilla lämmöillä uuniin karitsanpaistin. Valelin vähän väliä paistia kahvin ja kuohukerman sekoituksella ja siinä välissä tein salaatin oikein marinaadeineen kaikkineen (sitruunamehua, öljyä, balsamiviinietikkaa ja mustapippuria), jonka jälkeen piti alkaa väkertää valkosipuli-rosmariini-timjamiperunoita. Kun paisti hautui foliossa pöydällä ja perunat oli uunissa, keittelin karitsanpaistin liemestä, kahvista ja kermasta kastikkeen ja syötin pöperöt veljelle ja Janinalle, koska poikaystävä oli syönyt ruokaöverit jo porukoillaan. Ei ollut tällä kertaa villasukkaa!

Lauantai ja sunnuntai herkuteltiin naudan ulkofileellä pippurikastikkeessa kera parmesaaniperunamuussimöykkyjen, joilla varmaan on joku hienokin nimi, mutta kun en löytänyt nimeä enkä ohjetta, kehitin oman. Hyvää oli ja salaattia oli näilläkin kyljessä. Punkut loppui jo lauantaina, mutta maito on hyvä ruokajuoma. (Nuo perunat on muuten hyvin kätevä lämmittää seuraavana päivänä uudestaan uunissa, jos jää yli ekalta aterialta niin kuin meillä.)

 Jotta ei tule vahingossakaan liian vähän nautittua sokeria, oli tarjolla myös mämmiä ja vaniljakastiketta, josta en ottanut kuvaa, koska no... mämmihän näyttää superherkulliselta. Kuolatkaa sen sijaan juustokakun perään, koska tästä tuli niin hyvää, että mammakin halusi ohjeen itselleen. (Lisään ohjeen tänne myöhemmin.)

Nämä Fentimansin erikoisvirvoitusjuomat sen sijaan eivät olleet mitään mieltä ylentäviä makuelämyksiä. Tuo Curiosity Cola oli ainoa näistä oikeasti hyvän makuinen ja siksi vähän ketuttikin, kun join sen ensimmäisenä siinä uskossa, että nämä muut olisivat herkullisia. Nämä on siis joitain (luomu?)limppareita, jotka on valmistettu luonnon raaka-aineista, inkivääristä ja sitruuna- ja päärynämehusta sun muusta. Cola maistui vähän heinille, mutta siitä sai sellaiset pärinät, että pelkän colan voimilla jaksoin perjantaina imuroida koko kämpän ja raataa kuuteen asti syömättä mitään muuta kuin juustokakun ylijäämätäytteet kupin pohjalta.

Muut limut taas... en menisi ostamaan uudelleen. Ensinnäkin ruusut voivat tuoksua hyvälle, mutta eivät kyllä maistu mitenkään makunystyröitä kutkuttavan herkulliselle, eli Rose Lemonade jäi joukon jännille. Victorian Lemonade oli hyvin kirpeä ja omituisen makuinen ja tuo Elderflower-juoma oli vielä sen verran kelvollinen, ettei siitä tullut sellainen fiilis, että voi mihin hittoon tuli nekin pari euroa käytettyä.

Sen verran tiedän sanoa, että City-Market söi liikaa rahaa muun muassa noiden limujen osalta. Menin ostamaan rosmariinia ja timjamia ja käytin sillä reissulla lähemmäs 90 euroa. Egh. Muuten olisinkin selvinnyt sittarista ulos halvalla, mutta kun nappasin innoissani ruokaostosten ohella mukaani Game of Thronesin viidennen kauden... dvd:nä.

Ai, että sain itkupotkuraivarit tajuttuani napanneeni väärän levyn ja ei kun lauantaina viemään takaisin ja ostamaan blu-ray tilalle ja odottelemaan, josko ne aiemmin käytetyt 40€ tulisi joskus tilille. Lohduttaakseni itseäni ostin nämä ihanat ballerinat, jotka maksoivat 16.90€, eli ei lainkaan liikaa herttaiseen ulkonäköönsä nähden. Yleensä paikallisista liikkeistä saa vain kenkiä, jotka eivät herätä minkäänlaista huomiota, mutta nämä ballerinat loistivat muiden kenkien välistä niin kirkkaasti, että oli pakko sovittaa ja senhän tietää mitä käy, kun nätit kengät sopii jalkaan - ne lähtevät mukaan kotiin.

Dress: Vivien of Holloway
Bolero: Collectif Elizabeth Bolero
Belt: Pinup Couture
Petticoat: Sams & Hell Bunny

Vaikka povasin, että ei kuvia, niin sinnittelin sen verran maanantaina, että saimme testattua uutta kameraani myös asukuviin (kaikki kuvat on otettu uudella kameralla). Minulla oli parikin asua mielessä, mutta otin sittne kuvia oikein överipunaisesta asusta, jonka kruunasin Collectifin Elizabeth-bolerolla, jota ei täällä blogissa aiemmin ole näkynytkään. Se on mukavaa kreppikangasta ja siinä on ihana peter pan-kaulus ja pehmeä satiinivuori. Materiaaliltaan juuri sellainen, että kelpaa vaikka juhliin, mutta näyttää myös asialliselta töissä olkapäiden peittona, ettei tarvitse aina käyttää neuleita. Varsinkin kesäkuumalla sitä arvostaa vähän kevyempää ja lyhythihaisempaa boleroa.

Kameran automaattiasetukset eivät olleet oikein yhteystyökykyisiä auringonpaisteen kanssa, mutta tiedänpähän ensi kerralla pysytellä suosiolla varjossa, sillä punaisilla vaatteilla ja valkoisella naamalla on tapana palaa auringossa. Photoshoppikaan ei ollut yhteistyökykyinen, koska ilmeisesti Canon Eos 700D tarvitsee Camera Raw 7.4-ohjelmiston, jotta voin käsitellä kameralla otettuja raw-kuvia ja Camera Raw 7.4 puolestaan tarvitsee Photoshop Cs6:n, mutta minulta löytyy Cs5, jonka tuorein Camera Raw versio on 6.7.

Voi että poltin päreeni tämän asian kanssa. Asensin kaikki Canon-ohjelmistot koneelle ja käänsin Digital Photo Professionalilla kaikki kuvat jpg:ksi. Voin sanoa, että ainoa hyvä asia siinä ohjelmassa on se, että siinä on valmiita asetuksia tietyntyyppisille kuville, mutta olen aika varma, että photarissa saa nekin tehtyä lähes yhtä pienellä vaivalla.

No, kunhan olin ensin repinyt perseeni ja tukkani Digital Photo Professionalin kanssa, kokeilin toista lähestymistapaa ja latasin Adobe Camera Raw and DNG Converterin, jolla väänsin kaikki raakakuvat dng-muotoon, joka on universaaliraakakuvamuoto, joka aukeaa vanhemmillakin photareilla, ja kappas kuppas kun Camera Raw pelitti niin kuin piti - paitsi että sitten olisi pitänyt kääntää ne kuvat uudestaan jpg-muotoon, mutta arvatkaa kaksi kertaa kiinnostiko? Nauttikaa kärsikää siis näistä DPP:n tuotoksista, jotka ovat hyvin lähellä sellaisia millaisina ne tulivat kamerasta ulos, eli auringossa palaneita ja värisävyiltään omituisia.

Käytän Photoshoppia lähinnä valojen, varjojen ja värikylläisyyden säätöön, johon tuo Digital Photo Professional käy myös, mutta hermostuin totaalisesti siihen miten mahdotonta hienosäätö oli. Photoshopissa on suurinpiirtein säätöasteikko -255-255 siinä missä DPP:ssä oli parhaimmillaan -100-100, toisissa osioissa maksimi oli 5 molempiin suuntiin. Yritä siinä sitten saada se tismalleen oikea sävy aikaan, kun yhdellä pisteelläkin ero kuvassa on kuin yöllä ja päivällä ja minä rupea piirtämään mitään curve mappeja, kun slideritkin on keksitty. Ei, ei, ei. Taitaa mennä uninstalliin tämä härpäke näin.

Uteliaisuuden vuoksi kysyttäköön, että millä te käsittelette/säädätte kuvianne? Otatteko ne suoraan jpg-muodossa ja käytätte sellaisenaan vai suositteko ennemmin raw-kuvia? Jos otatte raw-kuvia, niin mitä ohjelmaa käytätte niiden säätämiseen ja jpg:ksi muuntamiseen?

Olen aina käyttänyt Camera Raw-ohjelmaa, joten en ole edes ajatellut muita, mutta ilmeisesti Googlekin julkaisi ilmaisiksi jonkun aiemmin ammattilaiskäytössä olleen kuvankäsittelyohjelman, joten voisi olla hyvä vähän laajentaa kuvakulmia tässä tapauksessa. *puujalka*


In English:
I basically spent my Easter eating. A lot. I made lamb and rosemary and thyme potatoes on Friday and beef cirloin and parmesan potatoes on Saturday and Sunday. The potatoes were very practical, because I could just heat Saturday's leftovers in the oven on Sunday.

I also made cheesecake which turned out to be very delicious, but that wasn't the only sweet thing I ate during the holidays. We ate mämmi, which is a Finnish delicacy that looks like sh*t, but tastes good. It's one of those things you either hate or you love, and I'm in the latter group. 

I also tried out some organical Fentiman's lemonades, but they weren't so good. I liked the Curiosity Cola, but didn't like the Rose Lemonade and the other two were decent, but not great enough for me to buy them again.

Well, there was something I had to buy again. I bought Game of Thrones Season 5 and was really happy about it until I realized I had bought a dvd and not a blu-ray... Well, I returned the dvd on Saturday, bought the blu-ray and also got myself a new pair of shoes. These gorgeous navy and white ballerinas cost 16.90€ which isn't much for something I know I'll be wearing a lot during the summer.

As I mentioned in my last post, I have a flu, but I took the risk and had my bf take some outfit photos of me wearing my Elizabeth Bolero by Collectif. I wore all red simply because I can (and I've wanted to do that for a long time.) Even though I managed not to sneeze during the photoshoot the photos didn't turn out too great, because of the strong sun. I should know by now that sun isn't compatible with bright red clothing and a pale skin.

One other thing that was not compatible was my Camera Raw add-on which I use to convert my raw-images into jpg. Turns out my Canon Eos 700D is too new for my old Adobe Photoshop Cs5 and that I'd need Camera Raw 7.4, which only works on Cs6 and above. Well, darn.

I installed Digital Photo Professional and some other useless programs that came with the camera and used it to convert my raw-images into jpgs. They didn't turn out that great either, because the sliders are horrible. Basically the only thing good about this program is that is has some nice colour adjustment presets, but it's nothing I can't do in Photoshop.

After I had painfully converted all my photos one by one into jpg I downloaded Adobe Camera Raw and DNG Converter and converted my .CR2-images into DNG, which is a universal raw-image format that works with older versions of photoshop and hey, my Camera Raw add-on worked like it's supposed to. Except that I already adjusted lighting and colouring on Digital Photo Professional and wasn't too keen on doing it all over again with Photoshop. Therefore all photos in this post have very little adjustment to brightness and pretty much none on colors, because it was a pain in the ass to do it with DPP. I think that program is gonna get uninstalled pretty soon.

What programs do you use for adjusting and editing your photographs or do you edit them at all?

I heard Google just released a new photo editing program that was previously used by professionals so I'm kind of interested to try out something else than Camera Raw for change. (As long as it's not DPP.)

Ravataan ravintolassa ja lukitaan poikaystävä yöksi ulos

Ja törmätään toisen blogin pitäjään ihan täysin sattumalta kuvanotto- ja terassikäynnillä. Voisin sanoa, että aika mahtava tuuri, kun käy kerran kesässä ja/tai talvessa Savonlinnassa, että osutaan samaan aikaan samalle terassille. :)
Minttu-Maaria pitää Nainen tummissa -blogia. Käykää kurkistamassa!
Ja tosiaan jos joku muukin sattuu eksymään Savonlinnaan ja huomaa jonkun räikeätukkaisen ja yleensä räikeään mekkoon pukeutuneen olennon kuljeksimassa jossain, saa käydä tervehtimässä. Eipähän tarvitse sitten yksinäisyyttään jäädä ruokatauolla jututtamaan suomenpystykorvien omistajia. Who am I kidding, tarvitseepas!

Olin liikenteessä Kuopion Matkuksessa olevasta Sunny's-liikkeestä ostetussa mekossa, jonka asustin Pinup Couturen vyöllä ja korkokengillä. Mekko on italialainen ja pientä kokoa, mutta joustaa reippaasti. Ostin silti M-koon, että mahtuu paisumaankin vielä tässä ilman, että meinaa saumat ratketa. On tullut sen verran syötyä tämän viikonlopun aikana, että ihan hyvä vain, että otin isomman koon. Muut mekot Sunny'silla olivat aika pitkälti one size, eli (X)S-M.

On muuten outoa käyttää näin lyhyttä mekkoa, kun on tottunut siihen, että helmat yltää (yli) polviin. Vähän sama homma kuin Lady Vintagen kuppikakkumekon kanssa, mutta se taitaa olla hieman pitempi. Ei parane mennä pyllistelemään hirveästi.

Lauantaina kuvien ottamisen jälkeen mentiin tosiaan Valoon, jossa törmäsin sattumalta Minttu-Maariaan, kun hän tuli nykäisemään olemattomasta hihastani. Oltiin nauttimassa mojitoa, alkoholitonta ylimakeaa eikä tarpeeksi kirpeää drinkkiä ja minun mango-lime-sitruuna-herkkuani, kun alkanut loma sai positiivisemman käänteen uuden tuttavan muodossa. Ei hirveän pitkään ehditty jutustella, mutta sen verran, että saatiin otettua muutamat kuvat kummankin kameralla.

Meillä oli poikaystävän kanssa vuosipäivä eilen, mutta juhlittiin sitä kuvien ottamisaikaan lauantaina yhdessä veljen ja Janinan kanssa. Parin drinkin jälkeen siirryttiin Valon ruokapuolelle syömään oopperaturistit silmissä pitäen melko ylihinnoiteltua evästä.
No, kerran vuodessa voi?

Paitsi että käytiin mamman kanssa vielä sunnuntaina Perlina di Castellossa, mutta mamma maksoi, niin ei haittaa :D
Lauantaina syötiin ukon kanssa ainoa nauta-annos, eli sisäfilettä Annan perunoilla (=perunalaatikolla, me no like), paahdetuilla punajuurilla ja punaviinikastikkeella. Kummankin mediumina tilatut pihvit olivat lähes läpikypsiä, mutta vain minä sain jälkkärin ilmaiseksi, koska valitin omastani. Hyvän makuinen se oli, mutta ei mitä tilasin. Joka tapauksessa ilmaisesta jälkkäristä johtuen annoin tippiä hurjat 1,60€, että pääsin tasalaskuun 40€ pistaasi- ja madagaskarin vanilja-jäätelöiden ja irish coffeen kanssa.
Veljellä oli liian sitkeää villisikaa ja joku mustikkamuffini, Janinalla Valon leipä, jossa oli riistakäristystä ja sienikastiketta (mutta leipä itsessään oli oudon makuinen), ja poikaystävä otti jälkkäriksi suklaakaakkuva, joka oli hyvää, mutta jota oli liian vähän.
Itse en tiedä miksi tilasin pistaasijäätelöä, kun en pidä pähkinöistä :'D Jätski oli kyllä ihan hyvää, mutta ehkä sorbetti olisi ollut parempi vaihtoehto.

Sunnuntaina piti mennä muuten vain syömään, mutta mammalle tulikin n. 120 euron lasku, höhöhö. Syötiin veljen kanssa naudan grillipihviä, minä ulkofileellä ja pikkuveli sisäfileellä. Nyt oli kunnolla medium, ellei vähän medium raren puolellakin omakin. Veli totesi, että vetelee tästä lähin rarena, koska parhaimman makuista. Äiti söi mozzarellalla ja basilikalla täytettyä parmankinkkuun käärittyä kanaa, jonka kyljessä tuli helvetillinen määrä hunajamarinoitua hillosipulia. Vähemmälläkin olisi pärjännyt.
Jälkkäriksi otin talon tiramisun, joka oli sitä mitä pitikin olla, namnam. Pikkuveli otti suklaakakkua, jota oli oikeasti reippaasti (vaikka olikin juusto-/hyydykekakkua) ja äippä otti päivän erikoisen, eli sitruunamarenkitartelettia, joka puolestaan ei minun mielestäni ollut niin hyvää kuin esim. Lidlin sitruunamarenkitortut. Sitruunahillo oli liian kirpeää, olisi ollut parempi vähän kermaisempana versiona ja pelkällä lusikalla kovan pohjan läpi riipiminen oli hankalaa.
Silti, taitaa olla Perlina di Castello Savonlinnan paras hieno ravintola. Ruoasta tulee kylläiseksi, hinnat ei ole pilvissä (jos on S-etukortti) ja valikoimaa riittää. Viiniä saa maistaa ennen kuin lyö lukkoon, että jos ei tykkääkään, niin ei tarvitse väkisillä sitä kuravettä litkiä.

Lukitsin myös vahingossa poikaystävän yöksi ulos näin viidennen vuosipäivän kunniaksi. :'D
Sanonpa vaan, että oma on häpeänsä, jos ei ole avaimia mukana eikä lähde oman seurueen mukana samaan aikaan baarista pois vaan on pakko mennä sinne pers-Coloon, jota kaikki muut paitsi yksi ainoa kaveri vihaa. Kaikki, jolle olen tästä sanonut, olivat samaa mieltä kuin isäni: "Oma häppeesä. Pitikö mennä?"

Minua kävi kyllä sääliksi sitten kun olin lopettanut nauramisen. Tarkoituksena oli ottaa ritolat, mennä porukoille nukkumaan ja säikyttää kaverin seuran minun ylitseni valinnut poikaystävä, kun en olekaan kotona nukkumassa (koska mielestäni puolison tehtävä on varsinkin vuosipäivänä saattaa kotiin, eikä pikkuveljen), mutta nyt se meni niin, että minä sitten säikähdin eilen päivällä puhelimen avatessani, kun tulee yöllä lähetetty viesti: "Päästä sisään!"
Kuulemma oli kymmeneltä aamulla kuusi tuntia rappukäytävässä istuttuaan päässyt nukkumaan porukoilleen pienet päiväunet. Ei ollut töhö huoltomies saanut meidän ovea auki, kaikilla puhelimet kiinni ja yksikään naapurikaan ei tajunnut, että jotain voi olla vialla, jos joku rinkuttelee ovikelloa parin tunnin ajan ennen kuin käy selväksi, että minä en ehkä niin sikeästi nuku, etten edes korvatulppien läpi kuulisi ovikelloa. Minua huonounisempaa ihmistä ei olekaan.

Voi sitä viidettä vuosipäivää viettää näinkin.

Uunitomaatit kahdella täytteellä

En ole ikuisuuksiin julkaissut ruokaohjetta, mutta tässä tulee yksi maailman laiskimmista, mutta maukkaimmista ohjeista.

Uunitomaatit

pihvitomaatteja, nyrkin kokoisia
emmentaljuustoraastetta
oreganoa tai pizzamaustetta

Täyte 1:
broilerinfileesuikaleita (marinoituja tai maustamattomia oman maun mukaan)
sipulia
fetajuustoa
(mausteita esim. currya ja chiliä)

Täyte 2:
pekonia
persiljaa
pehmeää vuohenjuustoa
(pippuria)

• Laita uuni lämpeämään 175 asteeseen. 
• Leikkaa tomaatteihin aukko ja kaiverra sisukset astiaan, ne voi myöhemmin soseuttaa tuoreeksi tomaattimehuksi ja/tai käyttää esim. pastan kanssa tai juoda tuoreeltaan.
• Paista broilerit ja silputtu sipuli pannulla, mausta haluamallasi tavalla (itse unohdin maustaa, mutta ei haitannut, koska käytin marinoitua broileria). Täytä osa tomaateista vuorotellen fetajuustopaloilla ja vuorotellen broilerilla. Kuorruta reippaalla määrällä emmentaljuustoraastetta ja ripottele pinnalle oreganoa tai pizzamaustetta.
• Paista pekonit pannulla ja silppua sillä aikaa persilja. Kun pekonit ovat kypsiä, laita ne valuttamaan ylimääräiset rasvat talouspaperille. Kun pekonit ovat vähän jäähtyneet, silppua ne ja sekoita silputun persiljan (ja pippurin) kanssa. Täytä tomaatit kerroksittain vuohenjuustolla ja pekonilla, esim. pohjalle vuohenjuustoa, väliin pekonia ja pintaan vuohenjuustoa. Laita pintaan juustoraastetta ja pizzamaustetta reippaasti (sen voi painaa osittain tomaatin sisälle jos meinaa pudota pois pinnalta).
• Kypsennä uunissa n. 20 minuuttia, kunnes juusto on sulanut ja tomaatit vähän pehmenneet. Nämä pysyvät pitkään lämpimänä, joten sopivat myös laiskalle nörtille koneen ääressä syötäväksi. Jos ostat isoja tomaatteja, yksi tomaatti riittänee per ruokailija, mutta jos syöjistä löytyy ahmatteja, kyllä näitä kaksikin syö.

Minua ärsyttää, kun valtaosassa uunitomaattiohjeita on riisiä, enkä minä suoraan sanottuna niin välitä riisistä varsinkaan uuniruoissa. Riisin tarkoituksena on sitoa nestettä, mutta nämä ovat mehukkaita, mutta eivät vetisiä ilmankin riisiä, joten mielestäni se ei ole tarpeen. Sopinee myös (hyvä-)karppaajalle ilman riisiä. :)