Learn to like things you thought you disliked

Viime aikoina olen huomannut, että monista sellaisista asioista, joille olen joskus sanonut "ei ikinä", on tullut sellaisia asioita, joista nykyään pidän. Otetaan esimerkiksi punainen väri. Teini-iässä värjäsin hiukset äidiltä salaa mustaksi ja aina punaisesta pitänyt äitini ehdotti, että enkö voisi ennemmin värjätä hiukset punaiseksi. Kuusitoistavuotias minä oli sitä mieltä, että ei ikinä, se väri sopii vain äidille (jolla ei muuten kestä punaiset sävyt hiuksissa, eikä oikeastaan sovi siis äidillekään), mutta vuotta myöhemmin minulla oli punaiset hiukset pitkälti sen takia, että fanitin Naruton Gaaraa sellaisella antaumuksella, että seinällä roikkui ainakin vuoden ajan omatekoinen kuudesta eri paperista kasattu jättimäinen piirros kyseisestä hahmosta.

Silloin vajaat kymmenen vuotta sitten minulla ei ollut mitään tietoakaan shokkiväreistä ja koska punaiset kestovärit ei tunnetusti kestä päässä kovin hyvin, niin ei se punainen väri lopulta sitten ollut niin hyvä, koska se haalistui aina sellaiseksi ketunpaskanruskeaksi. Vaikka olin jo vannonut, että blondi on toinen väri, johon en koske kirveelläkään, niin enkös minä punaiseen kyllästyttyäni lätkäissyt 18-vuotiaana päähäni värinpoiston niissä aikeissa, että värjäisin tukasta vaaleanruskean, mutta lopulta päädyin kulkemaan oljenkeltaisilla hiuksilla 20-vuotiaaksi saakka.

Blondin vaiheen jälkeen pohdiskelin taas ruskeaan ja omaan väriin palaamista, mutta ero ex-poikaystävästä sai minut värjäämään kuontaloni tummanruskeaksi, jonka kautta palasin takaisin mustaan, siihen ainoaan väriin, josta olen lähestulkoon aina pitänyt. Tai ainakin siitä saakka, kun kuulin että suosikki Spice Girlini Victoria käytti pelkkää mustaa. Totta kai sitten minunkin täytyi pitää siitä.

Mutta minä en siis tosiaan tykännyt punaisesta. Se oli väri, jota äiti on aina rakastanut ja eihän nyt teini-ikäiset tytöt voi tykätä samoista väreistä kuin vanhempansa (paitsi vaaleanpunaisesta). Punainen oli sitä paitsi liian vahva väri ujolle hissukalle, joka jäi aina kaikissa liikuntalajeissa viimeiseksi valinnaksi ja joka jäi aina pitkälti huomaamattomaksi kaikessa muussakin. Sen sijaan tykkäsin sinisestä, josta pidän vieläkin, mutta joka ei yksinään ole suuri suosikkini, lukuun ottamatta laivastonsinistä, josta en silloin kauan sitten ollut kuullutkaan. Sininen oli sopivan neutraali väri huomaamattomalle tytölle, jota ei edes kiinnostanut tulla huomatuksi. Olin täysin tyytyväinen omaan pieneen kaveriporukkaani ja nurkassa kyhjöttämiseen, ja itseasiassa menin (ja menen vieläkin) aina perimmäiseen nurkkaan istumaan.

Top: Dolores by Collectif

Skirt & Cardigan: Hell Bunny

Petticoat: Sams

Belt & Earrings: Vivien of Holloway

Shoes: City-Market

Kuten pisimpään blogia seuranneet ovat varmasti huomanneet, viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut pukeutua hyvin paljon punaiseen, josta on tullut luottoväri tilanteeseen kuin tilanteeseen. En ollut ajatellut sitä juurikaan ennen kuin parissa viime postauksessa, kun sain paljon kehuja siitä miten hyvin punainen pukee minua. Olette oikeassa, punainen sopii yllättävän hyvin kalvakalle hipiälleni varsinkin nyt, kun hiustenväri ei riitele punaisen kanssa niin kuin pinkin tukan kanssa. (Siitäkin olette oikeassa, että blogissa on ollut enemmän punaisia vaatteita kuin laki sallii, mutta kerta kiellon päälle!)

Silti aristelin punaista aika kauan, useita vuosia. Ensimmäistä kertaa käytin punaista huulipunaa rakkaan Paawon ylioppilasjuhlissa vuosia sitten, kun fiftarityyli oli jotain mistä en ollut kuullutkaan, mutta vähän niinkuin vahingossa pukeudun vähän sen tyyliseen asuun. Tämäkin järkyttävän rohkea repäisy vain siksi, että ihailin Paawoa, joka oli ommellut itselleen ihanan punaisen fiftarimekon, jonka kanssa huulipuna oli niin täydellinen, että pitihän minunkin uskaltaa punata huuleni. Silloin minulla oli iiiiihanat tummanruskeat hiukset viininpunaisilla raidoilla, joihin punainen huulipuna sopi kuin nenä päähän.

Six years and 6 kg ago.

Tämä Hell Bunnyn Axel-mekko on myynnissä, jos joku haluaa ostaa. Ei ole käytetty kuin kerran, mutta säilytetty vähän turhan monta vuotta ottaen huomioon, että tämä kuva on otettu vuonna 2010. Silloin minulle kelpasi punainen, mutta vain mustan kanssa pienissä määrissä. Tartankuvio oli jo silloin ja varsinkin silloin kova juttu.

Palatakseni nykyaikaan näitä kokopunaisia vaatteita alkoi kertyä tosiaan fiftarityylin myötä, vaikka aluksi pitäydyinkin vain siinä mikä on syvintä itseäni, eli huomaamattomissa väreissä. Ostin navynsinisen Vivien of Hollowayn mekon, joka oli niin upea, että se piti saada myös ylläri kyllä punaisena (ja aika monena muunakin värinä). Sitten sitä punaista alkoi kertyä kaappiin myös housujen, toppien, hameiden ja takkien muodossa asusteista ja huulipunista nyt puhumattakaan. Nyt väristä on tullut wardrobe stable - se mikä toimii lähestulkoon kaiken muun kanssa.

Minulla oli punaiset hiukset, joita rakastin erityisen paljon, mutta joiden ylläpito oli erityisesti epätasaisen kampaajan pilaaman pohjan jälkeen niin suolesta, että töräytin tukasta vähän niin kuin vahingossa violetin kautta pinkin. Lopulta näin senkin ylläpidon niin vaivalloiseksi, että vaihdoin takaisin blondiin, josta olin ajatellut edellisen kerran jälkeen, että ei ole minun juttuni. No, tässä sitä ollaan, blondilla tukalla vakituisesti punaisiin vaatteisiin pukeutuvana naisena, joka pääsi kuin pääsikin yli huulipunakammostaan niinkin hyvin, että minusta on ihan ok käyttää kirkkaanpunaista huulipunaa arkena kaupungilla silloinkin, kun en ole ottamassa kuvia. Aluksi käytin huulipunaa vain valokuvissa (koska se levisi aina kuitenkin), mutta kun löysin hyvän huulipunan, joka kestää paikallaan, ei enää tarvinnut aristella sen kanssa.

Pukeutumisen ja hiusten osalta mukavuusalueelta pois siirtyminen on ollut pitkälti "oho, hups"-taktiikalla ja vahingossa, mutta harrastan tätä myös muilla elämän osa-alueilla ja ihan tarkoituksellisesti. Otetaan puheeksi toinen suosikkiaiheeni, eli ruoka.

Puhun valehtelematta lähes pelkästään vaatteista, ruoasta, koirista ja Simsistä, mutta entiset työkaverit varmaan muistavat minut sinä naisena, joka puhui aina ruoasta, kyseli mitä ruokaa muilla on tarjolla ja pohdiskeli ääneen, mitähän ruokaa sitä itse tekisi kotona. Minähän siis teen ruokaa lähestulkoon päivittäin, koska asun sellaisen ahmatin kanssa, joka pitää huolta, että jämäruokaa ei yleensä jää seuraavalle päivälle.

Ruoanlaittajana olen suhteellisen ennakkoluuloton siinä mielessä, että viime aikoina olen ottanut tavakseni syödä sellaisia ruokia ja ainesosia, joita en ole ennen syönyt, kuten avokadoa. Ennen sitä tulivat munakoiso ja kesäkurpitsa, jotka eivät ole mitään maailman parhaimman makuisia rehuja, mutta joita kuitenkin käytän ruoanlaitossa säännöllisesti ihan vain vaihtelun vuoksi, koska kasviksia tulee syötyä liian vähän muuten. Sienetkään eivät kuulu herkkuruokiini kanttarelleja lukuun ottamatta, mutta niitäkin meillä syödään suhteellisen usein. Makkaraa inhosin pitkään, mutta nykyään meillä mies on se, joka sanoo, että älä osta taas makkaraa.

Tuoreimpana ajattelin testata fenkolia, joten aloitin Lidlissä myytävästä fenkolimakkarasta (koska raakamakkara), mutta sen jälkeen tuli todettua, että ei. Enpä taida ostaa fenkolia, jos se maistuu anikselle. En myöskään tykkää rucolasta ja se onkin likipitäen ainoa ainesosa, jota en halua ruokaani, koska se peittää kaikki muut maut alleen. Marinoidussa salaatissa syön rucolaa, mutta esimerkiksi pizzan haluan maistuvan pizzalle.

Kaikesta ei voi tykätä, mutta ennakkoluulojen takia on turha rajoittaa makuelämyksiä. Lapsillekin sanotaan, että kaikkea pitää maistaa ennen kuin tuomitsee ja kehottaisin aikuisia samaan. Miten ihmiset ihan oikeasti kuvittelevat lasten oppivan syömään monipuolisesti, jos vanhemmat ovat kohtuuttoman ronkeleita?

Otetaan esimerkiksi tee. Nykyään pidän teestä ja juon sitä paljon kotona ja kylässä, mutta opin itseasiassa pitämään siitä vasta 17-vuotiaana afgaaniystäväni kautta, joka juotti minulle teetä ihan jatkuvalla syötöllä. Nyrpistelin nenääni ajatukselle, koska joka paikassa oli tarjottu ennen vain sitä hirveää Liptonin keltaisessa paketissa olevaa mustaa teetä, josta en btw tykkää vieläkään. Lisäksi ihminen, joka ei juonut teetä mielellään, ei tiennyt, että huonostakin teestä saa vähän siedettävämpää, kun sitä ei liota minuuttikaupalla ja puristele pussista viimeisiäkin kitkeriä tippoja veteen.

No, maailmassa on kuin onkin muutakin teetä kuin sitä kaikkien teetraumojen äitiä Liptonia, kuten on myös hyvää kahvia ihmiselle, joka ei pidä kahvista. Minä en pidä perus Kulta Katriinasta, Juhla Mokasta ja muusta taviskurasta, mutta olen cafe latten suurkuluttaja ja juon toisinaan kotona myös poikaystävän gourmetkahveja, joiden paahtoasteikko pysyttelee siellä tumman ja erittäin tumman välissä. Olen puhunut niistä sen verran, että sain poikaystävän siskolta joululahjaksi maidonvaahdottimen, jotta voin tehdä itselleni kermapersekahveja ihan kotioloissa.

Lisäksi olen aina karsastanut olutta, koska perusoluet ovat yksinkertaisesti mautonta kuravettä. Toisin on asianlaita erikoisoluiden kanssa, sillä pidän kirsikka- ja vadelmaoluista, joista monet eivät varmasti ole kuulleetkaan, koska useimmille oluista tulee mieleen tasan sanat Olvi, Lapin Kulta, Karhu ja Karjala. Oluita on kuitenkin myös hyviä, kuten Hoegaardenin vehnäolut, jota on mukava juoda kesäkuumalla jäisestä lasista sitruunan kera, ja viimeisimpänä tuttavuutena myös suhteellisen hyvä paikallisen Mustanvirran Panimon St Olaf, joka on ilmeisesti sen verran suosittu, että vielä viime viikon keskiviikkona sitä oli useita kymmeniä pulloja Prismassa ja torstaina ei yhtään.

Identiteettini ei ole vieläkään "oluen juojan" eikä kahvittelijan, vaikka juon toisinaan molempia, mutta koska olen näissä asioissa niin ronkeli, on helpompaa juoda drinkkejä ja teetä kuin ryhtyä vaivaamaan ihmisten päätä nirsoilulla. Pointti oli se, että ei kannata tuomita koko joukkoa ruoka-aineita (tai mitään muutakaan) yhden tai kahdenkaan huonon kokemuksen perusteella, koska kaikki oluet ei maistu samalle, eikä maistu oliivitkaan.

Yksi helppo keino opetella syömään sellaisia ruokia, jotka ovat olleet ennen arveluttavia, on syödä niitä sellaisessa ruoassa, josta tykkää. Opin syömään oliiveja, koska pidän valkosipulista ja isällä oli valkosipulitäytteisiä oliiveja ja sattumoisin poikaystävän suosikkiruokaan kreikkalaisiin perunoihin tulee kalamataoliiveja. Nykyään pidän myös chilioliiveista ja muista marinoiduista oliiveista.

Olkootkin kilometripostaus, niin viimeiseksi puhutaan vielä vähän vaatteista ja erityisesti mekkojen ja hameiden helman mitasta. Uskokaa tai älkää, minä en ikinä pitänyt juuri tästä hameen mitasta. Tästä, joka ei ole lyhyt eikä pitkä vaan juuri sellainen tätimäinen välimaaston mitta, joka ei näytä eikä peitä jalkoja. Monta vuotta käytin hameita, jotka olivat joko hädin tuskin takaliston peittäviä roiskeläppiä tai sitten niin pitkiä, että nilkatkin jäävät piloon. Pituuden piti olla joko tai ja kultaista keskitietä ei ollut - ei ennen kuin ensimmäisen oikean fiftarimekkoni, Collectifin Regina Dollin. Senkin ostin vain koska malli oli niin kaunis ja koska mekko oli musta.

Sitten kävi niin, että ostin ensimmäisen tyllihameeni, jonka kanssa Regina Doll näytti kertakaikkisen upealta, eikä yhtään tätimäiseltä. Paawo tuli Savonlinnaan ja osti myös ensimmäisen oman fiftarimekkonsa, Hell Bunnyn Mariamin, jonka jälkeen minä hurahdin ja ostin Vanityn. Paawo kävi ostamassa punaisen Mötleyn, eikä mennyt pitkään kun minä ostin saman mustana.

Paawo sanoi joskus aiemmin, että hän ihaili minua ja tyyliäni kun olimme molemmat teini-ikäisiä, mutta siinä muutama vuosi sitten kesällä suurin piirtein näihin aikoihin kävi niin, että kelkka kääntyi ja Paawosta tuli ensimmäinen inspiraationi pukeutumiseen. Jos hän ei olisi hurahtanut fiftarimekkoihin ja osoittanut, että midimitta on juuri se täydellisin helman mitta, minä varmaankin pukeutuisin vieläkin roiskeläppiin ja maksimekkoihin, mutta sen sijaan vaatekaappini on niin täynnä fiftarimekkoja, että hengaritkin katkeaa niiden painosta.

Nykyään pyörähtelen ihan täysin luontevasti punaisessa midimittaisessa mekossani, punaisessa huulipunassa ihmisten ilmoilla sen sijaan, että hakeutuisin aina sellaiseen paikkaan, jossa ei ole ihmisiä. Ajattelin aina, että ihmiset tuijottavat ja katsovat, että mitähän helvettiä, mutta olen saanut niin paljon hyviä kommentteja pukeutumisestani kasvokkain, että olen ryhtynyt ajattelemaan sitä niin, että ilahdutan paitsi itseäni myös muita pukeutumalla juuri niin värikkäästi kuin haluan ja tanssahtelemalla tylleissäni keskellä kaupunkia. Tuijottakoot, I'm perfectly happy the way I am.

Syön ruokaa, josta tykkään ja ruokaa, josta en niin kovasti välitä. Syön jopa rucolaa, jos se on salakavalasti piilotettu salaatin sekaan, mutta muussa tapauksessa raavin sen sivuun. Juon olutta, jos se ei ole kuraa, nautin kahvista niin kauan kuin siinä on runsaasti maitoa tai kermaa, ja juon teetä niin kauan kuin ei tarvitse juoda Liptonin keltaista - ja sitäkin voi juoda, jos on tarpeeksi hunajaa.


In (a nutshell, sort of) English:

How to make this short... Well, I've been wondering how many things I like nowadays that I used to dislike. For example, let's talk about the color red. I didn't like it at all, because it reminded me of my mother who has always loved red and dyes her hair red every once in a while. She once suggested I should dye my hair red instead of the black I always loved, but the 16-year old me told her that I'd never do that. One year later I had red hair (with black fringe).

Then there was the blonde hair, which I never liked, because blondes are considered stupid and I have the identity of an intelligent brunette (my natural hair color). Well, after my first red hair phase I bleached my hair and went on over a year with a blonde hair, before I went back to dark hair after breaking up with my ex-boyfriend. That was also around the first time I actually began to like red, just a little bit.

My cousin graduated from high school six years ago and she wore red lipstick so fabulously I had to copycat her and go for the same look, which was actually surprisingly close to the style I have now. That was the first time I wore red lipstick, and it took three years for me to wear it again.

Previously I had been a sort of an inspiration to my cousin (back in our teenage years), but three years ago things turned around and Paawo became my style inspiration. I had just bought my first ever 50's style dress, black Regina Doll by Collectif, when she said she loves this style, so I took her to our local store that sells Hell Bunny dresses. She ended up buying two, Mariam and Mötley. I bought my Vanity dress that time and a couple weeks later copied Paawo and bought a black Mötley.

Now I have so many 50's style dresses I have trouble finding space for all of them. On top of that, I have a lot of red in my wardrobe, which is funny for someone who never used to like red. I also wear red lipstick even outside of blog photos. If it weren't for this blog and my cousin's influence, I'd probably still be afraid of wearing lipstick and dress up mostly in black - and either in very short or very long skirts. I never really liked midi skirts, because I felt like a skirt needed to be either short or long, not both, but Paawo turned around my thinking and proved that right below the knee is the best length, especially with petticoats. 

I've also expanded this thinking, or whatever you could call this, to other areas of my life. I eat and drink stuff that I used to dislike, like olives and eggplants and coffee (only the best kind!) and even beer. I'm still very picky about what coffee and beer I drink, but I've found that cherry beer is good every time and that a cold wheat beer is great on a hot summer day. Cafe latte is always good, and even regular coffee is manageable if you make it from dark roasted, high quality beans and drink it with a lot of milk or preferably cream.

Generally I think people should try out things they don't know or didn't use to like as kids, because most kids are picky, but adults shouldn't be. I didn't like sausages, olives or tea when I was a kid, but I eat and drink all of those now, maybe even a bit too regularly. The thing is, I learned to like them. 

I didn't like olives, but I like garlic, so I tried olives filled with garlic. Delicious. I didn't like tea, because the only tea I knew was that horrible black Lipton tea in a yellow box and I didn't know how to prepare it properly so it always ended up tasting bitter. My grandma drank some flavored tea which was actually decent and in my afghan friend's house I was always forced to drink tea, so thanks to them I learned there are good tea blends out there, some of which aren't even real tea, but equally good (some herbal teas are even better). 

I also learned that if the tea is shit regardless, don't soak the tea bag for several minutes and expect it to taste anything else but bitter, and if you must do that anyway, honey always helps.