Vuosipäivä ja Perlina di Castello

Meillä tuli miehen kanssa neljä vuotta yhdessä täyteen. Huh sentään. Miehen sanoin: "Ollaanko oltu jo liian pitkään yhdessä?"

Aika nopeasti on aika kulunut. Tuntuu siltä kuin olisimme vasta vuosi sitten kesällä alkaneet seurustella, mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että sitä ollaan oltu ikuisuus yhdessä. Ajattelin aina, että neljä vuotta on pitkä aika, mutta isovanhempani olivat 59 vuotta naimisissa ja yli 60 vuotta yhdessä (till death do us part), että katsotaan sitten kasikymppisenä uudestaan. En ole ainakaan vielä kyllästynyt mieheen niin perinpohjin, että aika alkaisi tuntua pitkältä. Se on kai hyvä asia. Välillä sen sijaan tuntuu siltä, että se vain menee ohi eikä tule oikein tehtyä yhtään mitään. Se taas ei ole hyvä asia, mutta ei oikeastaan liity parisuhteeseen mitenkään.
 
Onneksi tänään tuli elvytettyä vanha perinne ja mentyä vuosipäivänä syömään hienoon ravintolaan. Tänä vuonna ryhdyin jo hyvissä ajoin mouruamaan, että mennään syömään Piattan tilalle tulleeseen italialaistyyppiseen ravintolaan Perlina di Castelloon, Linnaan Helmeen. Kun ravintolaa vielä rakennettiin keväällä, ilmoitin silloin ensimmäisen kerran, että tuonne mennään joku päivä syömään ja siksi päiväksi valikoitui sitten neljävuotispäivä.

Vuosipäivän lähestyessä aloitin viikko sitten vastahakoisen poikaystävän taivuttelun ja jatkoin sitä ahkerasti eiliseen saakka, jolloin asia meni viimein perille miehen paksuun kalloon (yes, I'm annoying as f*ck) ja tänään sitten menimme iltapäivällä katsastamaan paikan.

Anteeksi, saatoin jo haukata ennen kuin muistin ottaa kuvan. :)

Meillä ei ollut pöytävarausta, eikä ollut monella muullakaan asiakkaalla, mutta ketään ei silti käännytetty pois. Pääsimme heti istumaan ja palveluakin tuli jo ennen kuin olin ehtinyt päättää mitä ruokaa haluan. Ystävällisen tarjoilijan avulla otimme päivän lihaa, joka sattui olemaan naudan sisäfilettä timjamikermaperunoilla, punaviinikastikeella ja kasvishöystöllä, ja aterialle sopivaa tarjoilijan suosittelemaa punaviiniä. Juon kyllä punaviiniä lihan kanssa, mutta en yleensä ruoan kanssa samaan aikaan, koska monet viinit peittävät hyvän lihan maun alleen sen sijaan, että korostaisivat makua, mutta tämä viini oli niin hyvää, että voisin ostaa sitä kotiinkin. Kaikki maut sointuivat yhteen aina viiniä myöten ja ruokaa oli riittävästi.

Pannacottaa kinuskilla ja kauden lisukkeilla, eli mansikoilla.

Italialaista suklaakakkua, vaniljajäätelöä ja vattukastiketta.

Jälkiruoaksi mies otti pannacottaa, minä suklaakakkua. Pannacotta oli kuulemma hyvää, mutta sitä oli vähän. Suklaakakku oli taivaallista, täyteläistä ja sitä olikin sitten melkein liikaa :D Monessa ravintolassa sitä on puolet tuosta määrästä (lautaset ovat samankokoisia, joten huomaatte varmasti eron määrässä), joka on liian vähän, mutta voi luoja kuin oli hyvää. Meinasin haljeta ähkystä ja unohtaa cafe latteni kokonaan. Syötin miehelle tuosta jonkin verran, etteivät mekon luut katkenneet turvotuksesta.

Monessa ravintolassa annokset ovat pieniä, mutta Perlina di Castellossa tuli kylläiseksi. Ruokaa oli paljon, sitä ei tarvinnut odottaa kauan, palvelua ei senkään vertaa ja tarjoilija oli kerrassaan herttainen. Mies sitäkin herttaisempi, koska tarjoutui maksamaan 96 euron laskun. <3   
5/5 tähteä. Tänne uudestaan. Namnam.

Päivän asu. Petticoat piti jättää kotiin, koska ulkona oli 29 astetta varjossa. Kenkäkin hajosi jo ennen kuin päästiin edes kaupunkiin. Suutarireissu edessä.

Kun olimme lähdössä, vastaan tuli kapealla tiellä elitistejä hienoissa puvussaan. Yksi miehistä tokaisi kovaan ääneen: "Nuo ovat varmaan ulkomaalaisia, kun ajavat jalkakäytävällä pyörällä!"
Teki mieli huutaa takaisin: "Ja työ ootte varmaan kehäkolmosen sisäpuolelta - Savonlinnassa ajetaan nimenommaan jalkakäytävällä!" Mieheni ihmetteli missä muuallakaan sitä ajaisi. Ei ajoradalle mene hullukaan.

Terveisin,

Koko ikänsä jalkakäytävällä pyöräilleet paikalliset

No, nyt selvisi sekin miksi kelloakaan rinkuttamalla ei saa tietä keskustassa heinäkuussa parveilevilta oopperahörhöiltä. Ensi kerralla ajan reippaasti oranssilla jopollani päälle sen sijaan, että köröttelisin perässä herrasmiesnaisen tavoin. Game on, bitches!

Aterian jälkeen kävimme istumassa puistossa ja Valossa drinkeillä nauttimassa helteistä. Siinä vaiheessa olisin jo voinut vain kieriä kotiin, koska olin niin turvoksissa, mutta kävimme kurkkaamassa Riihisaaressa olevaa patsasnäyttelyä. Patsaat oli tehty kivestä ja valtaosa oli afrikkalaisperäisiä. Niillä oli hauskoja nimiä, vaikka en yleensä tykkää tuontyyppisestä taiteesta.

Proud Woman. Sopii minulle hyvin ja muistuttaa myös varsin yksitoikkoisia posejani.

Patiently waiting & Leave me alone. Ihan kuin minä ja poikaystäväni silloin kuin pitäisi keskustella jostain vakavissaan.
Asiaan kuuluvasti myös Lovers.

Elukkapatsaat olivat suosikeitani, mutta tuo naamakin oli kiva. Hiding and listening. Ilman nimiä eivät varmaan olisi kiinnostaneet puoliksikaan niin paljon kuin nimien kanssa.

Tällä kertaa vanhukset soittivat harmonikkaa ja lauloivat. Aiemmin tällä viikolla saaressa lauloi ilmeisesti Mikko Alatalo. Martat myivät lettuja, mutta oli kamala ähky, joten jäi ostamatta.

Kotiin tullessa mittari näytti varjossa 31 astetta. Hyi.
Yleensä tuuletamme läpi päivän, mutta ennemmin olen sisällä 28 asteessa tunkkaisessa ilmassa, pimeässä luolassa, verhot ikkunan edessä, kuin valoisassa saunassa, kolmessakymmenessä asteessa ja aavistuksen raikkaammassa ilmassa. Eipähän tule naapurin tupakin savut sisälle! (Minun puolestani parveketupakointi voitaisiin kieltää, tai alan pommittaa mätiä kananmunia alakertaan kostoksi toistuvista hajuhaitoista ja syöpäsavuille altistamisesta. Beware!)