The red house feels so empty

Misswindyshopin tilaus, eli uudet kengät hajonneiden tilalle, saapui tiistaina. Keskiviikkoaamuna postilaatikosta kolahti lappu myös saapuneesta TopVintagen tilauksesta. Ilo jäi kuitenkin lyhyeen, koska samana aamuna isäni soitti, että mummo on sairaalassa, eikä mitään ole tehtävissä.
Hiukan rauhoituttuani kävin hakemassa paketit ja ehdin materialistina harhauttaa itseni pois murheista ja iloita tovin istuvista vaatteista ja kauniista kengistä.

Ilo loppui jo iltapäivällä, kun kesken ruokaostosten näin isän numeron soittavan. En halunnut Lidlin kylmäaltaan vieressä vastata puhelimeen, mutta koska tiesin mitä asia koski, ei sillä ollut mitään merkitystä vaikka olisin pyytänyt odottamaan ja soittamaan uudelleen.
Rakas mummo oli nukkunut pois.

The red house feels so empty.

Kävin viime torstaina mummon luona ja olisin voinut käydä sunnuntainakin, mutta en halunnut antaa sellaista kuvaa, että käymme siellä vain norkoilemassa ruokaa (jota kyllä joskus teimme, koska mummo teki maailman parasta ruokaa ja siellä oli aina ylimääräistä). Ajattelin, että ehtii sitä marmatusta siitä miksei poikaystävä käy kylässä ja miksen minä saa töitä kuunnella ensi viikollakin. Kai minä oletin, että 86-vuotias teräsmummomme elää ikuisesti.
Halusin esitellä joskus omat penskat mummolle, saada töitä, tuoda miehenkin kylään ja tehdä mummon ylpeäksi niin kuin muutkin serkkukatraasta. Sen sijaan tein jotain, mitä en ikinä ajatellut tekeväni: menin katsomaan häntä perheeni kanssa suru-uutisten jälkeen.

Minä pelkään kuolemaa niin kuin varmaan valtaosa ihmisistä, mutta vielä enemmän pelkään kuolleita. Ajatuskin konkreettisen kuoleman näkemisestä saa minut kauhun valtaan, enkä mitään muuta kammoakaan niin paljon kuin mustavalkoisia vanhoja post mortem-valokuvia (kiitos Paawo näistä ikuisista traumoista).
Mutta jotenkin en ajatellut asiaa näin, vaikka halusin kyllä jänistää tajuttuani mihin oikein olin mennyt shokissani lupautumaan. Voi olla, että traumatisoidun jälkikäteen tajutessani asian kokonaisuudessaan, mutta sain jotenkin mielenrauhan nähdessäni mummon vielä kerran. Vaikutti siltä, että mummo avaisi hetkenä minä hyvänsä silmänsä ja alkaisi murehtia työttömyyttäni ja kysellä taasko se kaveri vain jurottaa tietokoneella. Ja ehkä minä toivoinkin, että niin olisi käynyt.

Minulle kirjoittaminen on tärkeä työväline tunteiden käsittelyyn. Minun on avauduttava usealla eri tavalla, etten jää märehtimään asioita pääni sisälle, koska minulla on taipumusta neuroottisuuteen. Käsittelen asioita myös huumorilla, ja yritän ajatella iloisia asioita surullisessakin tilanteessa. Tänään pohdin juhannusta ja mummon koomista ilmettä, kun setäni soitti Pohjolan Pidot pienessä sievässä, ja hymyilin, ehkä naurahdinkin kuvaa katsoessani. Mutta sitten (itsekkyyttäni) tajusin, että minne sitä nyt mennään kun on tylsää, missä vietetään juhannusta porukalla? Missä norkoillaan ruokaa jouluna, entä pääsiäisenä? Kuka nyt kertoo asiat kaunistelematta niin kuin ne ovat?

Setäni omistaa talon, mutta menimme aina "mummon luo". Koko suku kerääntyi aina sinne, pieneen taloon ja yleensä yhteen pieneen huoneeseen (talvella) tai sitten puutarhaan (kesällä). Meillä nuorisollakin on ollut hauskaa viime vuosina, kuten blogia pitempään seuranneet ovat varmaan nähneetkin kuvista. Varmasti jonain päivänä meillä on taas hauskaa siellä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että jotain olennaista sieltä puuttuu, kun suvun matriarkka ei ole sanomassa "Ei kymmentä käskyä!"

Toivottavasti sunnuntain tullen muistan olla kysymättä veljeltäni mennäänkö mummon luo.