Kynämekoissa elokuviin

Tiistaina menimme käymään terasseilla ja elokuvissa Paawon ja pikkuveljeni kanssa. Pikkuveli pääsi taas toimimaan kuvaajan roolissa yhtä terassiolutta ja hyvää seuraa vastaan.

Paawo maisteli Valossa vähän fail mimosaa, minä jäävettä. Pikkuveli kittasi Solia kuin kuningas. Waahdossa päätin ottaa jonkin limedrinkin, joka oli kyllä ihan hyvä, mutta ehkä siihen olisi sitä mangosiirappia voinut laittaa vähän vähemmän. Paawolle (luultavasti) selvisi mitä eroa on lyhyellä ja pitkällä drinkillä.

Kuten otsikko kertoo, menimme katsomaan Maleficentin, jonka näkemistä olin odottanut. Odotus oli aika lailla turhaa, koska elokuva oli kerronnaltaan jokseenkin tökerö ja Elle Fanning oli kaikkea muuta paitsi Sleeping Beauty. Näyttelijäsuoritukset olivat vähintäänkin mielenkiintoisia kaikilla muilla paitsi Angelina Joliella, joka sentään suoriutui pääroolista hyvin.

Puolessa välissä leffaa sitä tuli ihmeteltyä, että miksi ihmiset yhtäkkiä alkavat puhua feikkiskottiaksentilla. Ja mistä hitosta se lateksiasu oikein ilmestyi? Ja miksi ihmeessä ne keijut oli pakko tunkea elokuvaan? Tuntui siltä, että elokuvaan oli pakolla ahdettu elementtejä piirrosklassikosta, että sen tunnistaisi samaksi tarinaksi, mutta tarinasta tuli eri siinä vaiheessa, kun puiset Diablot ratsastivat hyvän demonin näköisen Pahattareksi kutsutun keijun rinnalla sotimaan. Ei saa arvostella koiraa karvojen perusteella, niinkö?